Olen täällä pitkästä aikaa, vaikka en enää kykene tunteella tekstiä luomaan.

Tämän blogin täydentäminen on ollut äärimmäisen vaikeaa ja raskasta nyt pitkään. - Samasta syystä tämä on jäänyt huutamaan haikeaa tyhjyyttään, koska en yksinkertaisesti löydä voimia kirjoittaa pelkästä arjenkulusta, enkä tahtoisi kirjoittaa tänne myöskään samoja vanhoja hokemia surustani.

Elämään on kertynyt muutoksia viimeisten vuosien varrella niin paljon, ettei jaksamista riitä kuin ajoittain ns. pakollisiin tehtäviin kotonakaan. Eilen taas olin aloittamassa kotitoimiani, mutta lopulta löin hanskat naulaan, koska en vaan yksinkertaisesti yksinäni jaksa.

Välillä kaduttaa, että vielä elämän alkuehtoosta mies tekee asuntokaupat, muuttaa vaimoineen pois kotitalosta naapuritaloon - mutta katumukselle ei tulisi antaa sijaa, koska nyt kotitontilla asustaa toinen rakkaista tyttäristä ja kaikkein rakkaimmat lapsenlapset pääsee mummon ja papan luokse käveltyään vain satakuntametriä.

Talossa ja tontilla riittäisi tekemistä (toki molemmissa), kunhan olisi niitä voimia sekä auttavia käsiä. Puuttuu myös se kaikkein tärkein maksuväline, näinä yhä huonontuvina maailman aikoina. Toisaalta päämme päällä on pankin omistama katto ja ainakin toistaiseksi on vielä ruokaakin riittänyt. 

No, tähän maailman aikaan ei enää muuta riittäisikään, kuin jatkuvaa valittamista - joten se siitä arjestamme!

Niin, on se surukin muuttanut muotoaan, vaikka en koskaan kuvitellut sen omalla kohdallani toteutuvan - olin niin pohjalla monet, monet vuodet. On nämä vuodet muistiinikin iän myötä vaikuttaneet, mutta enpä olisi uskonut, että ne kaikkein syvimmät ja synkimmät ajatukset on hukkuneet ajan unholaan.

Tänään laskiessa kynttilöitä sukuhaudalla tyttäremme muistoksi, muistin yllättäen ne kaikkein synkimmät suunnitelmani vuosien takaa, jotka jäi kuitenkin toteuttamatta.

Mieleni syövereihin kaivautui muisto siitä, kuinka suunnittelin viettäväni 50-vuotissyntymäpäiväni päättämällä elämäni. Suunnittelin ja harkitsin vakavasti elämänkaareni katkaisemista syntymäpäivänäni klo 8.15 aamulla, jolloin olisin jättänyt tämän pahan maailman taakse - minuutilleen 50 vuoden kuluttua syntymästäni.

Tässä sitä kuitenkin edelleen taaperretaan yli kahdeksan vuotta myöhemmin - ailahtelevassa surussa ja ikävässä, sekä erittäin vahvassa vihassa ja katkeruudessa. - Suru on muuttanut muotoaan, mutta kaikki muu on pysynyt ennallaan.

Rakas tytär sekä ihanat lapsenlapset täällä maan päällä antavat syyn jatkaa elämää - kuolema tietää aikansa ja antaa armonsa kun sen aika on. - Surkeimmankaan ihmissielun ei tule olla itsensä tuomari - eikä pyöveli.

Sinut rakas enkelityttömme uskon tapaavani jonain päivänä jälleen.