En uskonut tätä enää kirjoittavani

Tavalliselle ”kokemattomalle” ihmiselle kymmenen vuotta on pitkä aika. Meille sureville ne vuodet vastaavat kuukausia. Vuodet toisensa perään on äärimmäisen pitkiä ja raskaita – joskin ajankulu omalla tavallaan muuttaa surun muotoa.

Menneinä vuosina en uskonut, että olen tätä tekstiä enää kirjoittamassa. Kuljin vuosia ”veitsenterällä” ja uin hyvin syvissä vesissä. Ajatukset oli erittäin synkkiä, eikä pahimmassa myrskyn silmässä voinut välttyä itsetuhoisiltakaan ajatuksilta.

Tällä hetkellä tunnen itseäni kohtaan suurta vihaa siitä, että olen menettänyt kykyni säännölliseen blogin täydentämiseen. Siihen ennen niin rakkaaseen ja tärkeään tapaan keventää mieltäni, purkaa sydäntäni ja saada kaikki tunteet pintaan – ne tunteet joita en enää löydä riittävän vuolaina mistään. – Ne on nyt jäänyt kirjoittamatta edesmenneen tyttären ja hänen sisarensa syntymäpäivänä, sekä joulu- ja uudenvuodenmuistot, mutta mitä niistä jälkimmäisistä kirjoittaa, koska ei yksin ja vaimon kanssa kahden niitä viettäessä, niistä juuri ole kirjoitettavaa.

Kirjoittaminen on edelleen ääretöntä pakkopullaa, jopa tällaisena päivänä, kun tunteiden kautta kuvittelisi kaiken tulevan ulos yhtä vuolaana kuin vielä vuosia sitten. Ihmismieli on helppo tukahduttaa monella tavalla ja yksi pahimmista on tämän päivän lääketeollisuus.

Alussa tulin kirjoittaneeksi takavuosina vihaamani sanat – ”suru muuttaa muotoaan”.

Nuo sanat nosti vihani ennen äärimmäisyyksiin, joita kirotessa teki mieli viiltää ranteensa auki ja mennä raiteille makaamaan. Tuota samaa mantraa joutui lukemaan kohtalotovereiden kertomana sosiaalisessa maailmassa sekä erilaisilla blogeilla ja sururyhmissä. Nyt on uskottava, että suru muuttaa muotoaan, vaikka omasta mielestäni siihen on olemassa se sama syyllinen, joka on tehnyt kirjoittamisestani vaikeaa pakkopullaa.

Tuntuu sairaalta kirjoittaa, että kaipaan niitä seitsemää ja puolta vuotta, jotka vietin tyttären menetyksen jälkeen omassa ”vankikopissani” kotona neljän seinän sisällä. Siinä synkässä surun ja ahdistuksen puvussa oli jotenkin turvallista olla. Vaikka kyyneleet kuivuivatkin jo vuosia aiemmin, säilyi kuitenkin vielä ne tunteet, joita nyt kaipaan näihin teksteihini enemmän kun koskaan.

Pidän itseäni tällä hetkellä täysin tunteettomana paskana, koska en saa riittävästi kyyneliä ulos edes tällaisena päivänä. Toisaalta tunnen olevani juuri nyt täysin samassa tilassa, kuin tasan kymmenen vuotta sitten, kun menin shokkiin ymmärtäessäni, että olen menettänyt osan itsestäni sekä jotain äärimmäisen rakasta ja korvaamatonta lopullisesti elämästäni. Jotain sellaista, jota ei kenenkään pitäisi koskaan joutua menettämään. – Oman rakkaan lapsen, jonka tulisi olla jonain päivänä saattamassa minut viimeiselle matkalleni.

Ehkä minun pitäisi istua jälleen sohvalle, kuten tuona järkyttävänä iltana ja hakata taas itseäni kaksin käsin päähän kiroten ääneen – ”Miksi en pysty itkemään, vaikka meidän oma lapsemme on juuri kuollut”.

Via dolorosa…

Olin ajatellut, että kävelen tänään silloisen työkohteeni portilta kotiin tuon reilun kymmenen kilometrin matkan, kuten silloin kymmenen vuotta sitten ja käyn kohta kohdalta jokaisen muiston konkreettisesti uudelleen läpi, vaikka en täysin sitä silloin käyttämääni reittiä muistakaan, kun järkytyksissäni lähdin kotiin kävelemään.

Käydä reitin varrella nojaamassa toisen tyttäremme entisen asunnon seinään, käyskennellä parkkialueella tuijottamassa hänen asunnon silloiseen ikkunaan, kävellä vesistömme ylittävälle sillalle odottamaan junaa ja tuijottamaan jäätymättömään virtaan sillan alla. Yrittää muistaa, että mitä tunteita sillä hetkellä kävin läpi, koska osa niistä on täysin pimennossa. – Jatkaa siitä uudelleen läpi ne talviset puistoalueet ja pyörätiet kotikunnan puolelle, vilkaista kotikylän latoa, jonka viereen naapurini olivat pysäyttäneet auton, ottaakseen minut kyytiin, mutta kävelin ohi jotain sanoen.

Pysähtyä taas samalla peltoaukealla sijaitsevan kansanhiihtoladun viereen, jonka kohdalta poliisit minut sinä iltana tavoitti – jatkaa matkaa läpi lapsuuteni maisemien, ohittaa sen saman koulun, jota on käynyt minun lisäkseni äitini, sekä tyttäreni ja jota nyt käyvät myös lapsenlapseni. Kävellen ylittää ne tuttuakin tutummat peltoaukeat, poiketa postilaatikolla ja mennä omalle kotitontille nojaamaan pihavaraston seinään ja yrittää puristaa itsestään ulos kyyneleitä.

– En kuitenkaan toteuttanut sitä tänään ja kadun sen tekemättä jättämistä jo nyt hyvin syvästi.

Sukuhauta on jälleen kynttilöin valaistu, kuten satoja kertoja aiemmin. Talvi lumineen muistuttaa täsmälleen sitä päivää kymmenen vuotta sitten, kun saimme suru-uutisen. Muistot nousevat pintaan ja osaan olla onnellinen siitä, että sinulla rakas tyttäremme on edelleen ystäviä, jotka muistavat sinua näinä päivinä ja saan edes sitä kautta tunteet pintaan, kun katson heidän jakamiaan kuvia.

Toki sen tiedän, että et tahdo isän täällä maan päällä ikuisesti itkevän ja kärsivän – mutta ajoittain se nostaa pintaan omantunnontuskia siitä, että luulen jatkavani elämää lapsensa menettäneeksi isäksi täällä toisinaan aivan liian normaalisti.

Lähdit niin hiljaa,
että aamu vain kuuli.
Sylissään matkalle
sinut kantoi tuuli.
Mutt´ sydämiimme
läpi elämän
jätit muistosi lämpimän.

- Aki Sirkesalo

Hymyäsi, lauluasi, nauruasi ja huumorintajuasi meillä jokaisella on hirveä ikävä.

Menetyksesi kymmenentenä muistopäivänä 20.01.2021

Rakkaudella - Faija