keskiviikko, 20. tammikuu 2021

Kymmenen kokonaista surun, vihan ja katkeruuden vuotta

En uskonut tätä enää kirjoittavani

Tavalliselle ”kokemattomalle” ihmiselle kymmenen vuotta on pitkä aika. Meille sureville ne vuodet vastaavat kuukausia. Vuodet toisensa perään on äärimmäisen pitkiä ja raskaita – joskin ajankulu omalla tavallaan muuttaa surun muotoa.

Menneinä vuosina en uskonut, että olen tätä tekstiä enää kirjoittamassa. Kuljin vuosia ”veitsenterällä” ja uin hyvin syvissä vesissä. Ajatukset oli erittäin synkkiä, eikä pahimmassa myrskyn silmässä voinut välttyä itsetuhoisiltakaan ajatuksilta.

Tällä hetkellä tunnen itseäni kohtaan suurta vihaa siitä, että olen menettänyt kykyni säännölliseen blogin täydentämiseen. Siihen ennen niin rakkaaseen ja tärkeään tapaan keventää mieltäni, purkaa sydäntäni ja saada kaikki tunteet pintaan – ne tunteet joita en enää löydä riittävän vuolaina mistään. – Ne on nyt jäänyt kirjoittamatta edesmenneen tyttären ja hänen sisarensa syntymäpäivänä, sekä joulu- ja uudenvuodenmuistot, mutta mitä niistä jälkimmäisistä kirjoittaa, koska ei yksin ja vaimon kanssa kahden niitä viettäessä, niistä juuri ole kirjoitettavaa.

Kirjoittaminen on edelleen ääretöntä pakkopullaa, jopa tällaisena päivänä, kun tunteiden kautta kuvittelisi kaiken tulevan ulos yhtä vuolaana kuin vielä vuosia sitten. Ihmismieli on helppo tukahduttaa monella tavalla ja yksi pahimmista on tämän päivän lääketeollisuus.

Alussa tulin kirjoittaneeksi takavuosina vihaamani sanat – ”suru muuttaa muotoaan”.

Nuo sanat nosti vihani ennen äärimmäisyyksiin, joita kirotessa teki mieli viiltää ranteensa auki ja mennä raiteille makaamaan. Tuota samaa mantraa joutui lukemaan kohtalotovereiden kertomana sosiaalisessa maailmassa sekä erilaisilla blogeilla ja sururyhmissä. Nyt on uskottava, että suru muuttaa muotoaan, vaikka omasta mielestäni siihen on olemassa se sama syyllinen, joka on tehnyt kirjoittamisestani vaikeaa pakkopullaa.

Tuntuu sairaalta kirjoittaa, että kaipaan niitä seitsemää ja puolta vuotta, jotka vietin tyttären menetyksen jälkeen omassa ”vankikopissani” kotona neljän seinän sisällä. Siinä synkässä surun ja ahdistuksen puvussa oli jotenkin turvallista olla. Vaikka kyyneleet kuivuivatkin jo vuosia aiemmin, säilyi kuitenkin vielä ne tunteet, joita nyt kaipaan näihin teksteihini enemmän kun koskaan.

Pidän itseäni tällä hetkellä täysin tunteettomana paskana, koska en saa riittävästi kyyneliä ulos edes tällaisena päivänä. Toisaalta tunnen olevani juuri nyt täysin samassa tilassa, kuin tasan kymmenen vuotta sitten, kun menin shokkiin ymmärtäessäni, että olen menettänyt osan itsestäni sekä jotain äärimmäisen rakasta ja korvaamatonta lopullisesti elämästäni. Jotain sellaista, jota ei kenenkään pitäisi koskaan joutua menettämään. – Oman rakkaan lapsen, jonka tulisi olla jonain päivänä saattamassa minut viimeiselle matkalleni.

Ehkä minun pitäisi istua jälleen sohvalle, kuten tuona järkyttävänä iltana ja hakata taas itseäni kaksin käsin päähän kiroten ääneen – ”Miksi en pysty itkemään, vaikka meidän oma lapsemme on juuri kuollut”.

Via dolorosa…

Olin ajatellut, että kävelen tänään silloisen työkohteeni portilta kotiin tuon reilun kymmenen kilometrin matkan, kuten silloin kymmenen vuotta sitten ja käyn kohta kohdalta jokaisen muiston konkreettisesti uudelleen läpi, vaikka en täysin sitä silloin käyttämääni reittiä muistakaan, kun järkytyksissäni lähdin kotiin kävelemään.

Käydä reitin varrella nojaamassa toisen tyttäremme entisen asunnon seinään, käyskennellä parkkialueella tuijottamassa hänen asunnon silloiseen ikkunaan, kävellä vesistömme ylittävälle sillalle odottamaan junaa ja tuijottamaan jäätymättömään virtaan sillan alla. Yrittää muistaa, että mitä tunteita sillä hetkellä kävin läpi, koska osa niistä on täysin pimennossa. – Jatkaa siitä uudelleen läpi ne talviset puistoalueet ja pyörätiet kotikunnan puolelle, vilkaista kotikylän latoa, jonka viereen naapurini olivat pysäyttäneet auton, ottaakseen minut kyytiin, mutta kävelin ohi jotain sanoen.

Pysähtyä taas samalla peltoaukealla sijaitsevan kansanhiihtoladun viereen, jonka kohdalta poliisit minut sinä iltana tavoitti – jatkaa matkaa läpi lapsuuteni maisemien, ohittaa sen saman koulun, jota on käynyt minun lisäkseni äitini, sekä tyttäreni ja jota nyt käyvät myös lapsenlapseni. Kävellen ylittää ne tuttuakin tutummat peltoaukeat, poiketa postilaatikolla ja mennä omalle kotitontille nojaamaan pihavaraston seinään ja yrittää puristaa itsestään ulos kyyneleitä.

– En kuitenkaan toteuttanut sitä tänään ja kadun sen tekemättä jättämistä jo nyt hyvin syvästi.

Sukuhauta on jälleen kynttilöin valaistu, kuten satoja kertoja aiemmin. Talvi lumineen muistuttaa täsmälleen sitä päivää kymmenen vuotta sitten, kun saimme suru-uutisen. Muistot nousevat pintaan ja osaan olla onnellinen siitä, että sinulla rakas tyttäremme on edelleen ystäviä, jotka muistavat sinua näinä päivinä ja saan edes sitä kautta tunteet pintaan, kun katson heidän jakamiaan kuvia.

Toki sen tiedän, että et tahdo isän täällä maan päällä ikuisesti itkevän ja kärsivän – mutta ajoittain se nostaa pintaan omantunnontuskia siitä, että luulen jatkavani elämää lapsensa menettäneeksi isäksi täällä toisinaan aivan liian normaalisti.

Lähdit niin hiljaa,
että aamu vain kuuli.
Sylissään matkalle
sinut kantoi tuuli.
Mutt´ sydämiimme
läpi elämän
jätit muistosi lämpimän.

- Aki Sirkesalo

Hymyäsi, lauluasi, nauruasi ja huumorintajuasi meillä jokaisella on hirveä ikävä.

Menetyksesi kymmenentenä muistopäivänä 20.01.2021

Rakkaudella - Faija

maanantai, 20. tammikuu 2020

Rakkaamme muistopäivänä 2020

Tammikuinen muistopäiväsi jatkaa samaa synkkää ja pimeää olemistaan yhdessä isäsi kanssa. Paha on olla, eikä se johdu pimeästä ja synkästä vuodenajasta, vaikka lumettomuudella ja pitkällä pimeydellä pyritäänkin masennusta perustelemaan.  – Itse tunnen paremmin syvimmän sisäisen hyväni ja pahani.

Tämä lumettomuus on itselleni parempi vaihtoehto kuin se järkyttävä lumimäärä, jonka alle olimme hukkua tammikuussa 2011.

Syitä pahaan olooni on monia. Suuret ja nopeat muutokset olemisenpolulla, joita riittää tuleviksi vuosiksi, mikäli olonpäiviä riittää. Jälleen pitäisi jaksaa rakentaa ja remontoida. Tässä iässä olisi parasta kun saisi vain jatkaa päivä kerrallaan olemistaan, ilman ylimääräisiä murheita. Pelkästään oman kodin ylläpidossa on riittävästi tekemistä, enää ei jaksaisi ylimääräiseen keskittyä.  – Tai olisi edes hopealusikka suussa syntynyt, että voisi tilata apua, kun omat voimat eivät enää riitä.

Mielialaan vaikuttaa myös se, että pitkäaikainen yhteistyö terapeuttini kanssa päättyi hänen äitiyslomalle jäämisen vuoksi – ja mikä pahinta, kaksi viimeistä tapaamistamme jouduttiin perumaan. Paljon jäi asioita mielenpäälle ja yhdessä aloitettuja suunnitelmia puhumatta loppuun, jotka saattaisivat olla tulevaisuuteni kannalta tärkeitä.

Suunnitelmat ovat avoinna siis edelleen, koska yksin en jaksa ponnistella niiden kanssa eteenpäin ja lisäpelkoa kerryttää myös ajatus siitä – että mitä jos en kykenekään tekemään jotain uuttaa, johon minun pitäisi kaikki voimavarani keskittää.  – Yhteydenottoa suunnitelmien etenemiseksi kuitenkin ajattelen edelleen – ainakin toistaiseksi.

Suurin pahanolontuoja on se, kun joudun sytyttämään jälleen rakkaan tyttäreni haudalle kynttilät tammikuun 20. päivä – yhdeksän vuoden takaa aina elämäni loppuun saakka.  – Yhdeksän pitkää, pitkää vuotta sinulle lukija – minulle ja perheelleni tämä menetys on yhtä vahvana muistoissa, kuin sinun murheesi yhdeksän päivän takaa.

Kurkkua puristaa ja hengitystä ahdistaa. Pelkään, että tammikuiset tuulet ovat jo ensimmäisen kynttilöistä puhaltaneet sammuksiin – mutta tulen ne sitkeästi uudelleen sytyttämään.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, aurinko heräsi jälleen pilkistämään samaan kellonaikaan, kuten yhdeksän vuotta sitten, kun aavistin kaikkein pahinta ennen kuolinviestin saantia. Tänään katsoin aurinkoa väärän talon ikkunasta.

En voi kieltää, etteikö myös ajatukseni ole olleet taas äärimmäisen synkkiä.  – Kyllä sen tunnustan, että monesti ajatukseni on harhaillut siihen suuntaan, että pääsisin täältä itsekin pois – ja vastuu kynttilöiden sytyttämisestä siirtyisi kokonaan harteiltani toisten harteille.

”Mä oon huutava ääni,
oon kaatuva puu.
Jos nyt kuulet mun huudon,
en pelkää pimeää”.


Ne jotka pitävät isääsi alati hulluna, saavat pitää. Olen antanut itselleni luvan olla hullu. Hulluudessa on etunsa, koska se karkottaa typerimmät ihmiset riittävän etäälle ja tuomasta synkkään olemiseeni enempää lisämurheita.

”Aina kun jotain häviää,
aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää,
tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää,
se mitä oli, se jää”.

Ikuisesti rakastaen – isä

keskiviikko, 1. tammikuu 2020

Joulu ja uudenvuodenaatto 2019

Olen erittäin huonosti sopusoinnussa edelleenkin ulosantini kanssa ja siitä syystä julkaisen nämä vaivaiset lauseeni jälleen jälkikäteen.

Tulee mieleen kaksi vanhaa varista istumassa langalla - synkkänä jouluyönä. Mieli oli maassa ja äärimmäisen surullinen. Yksi raskaimmista loppuvuosista, jos näitä mitenkään voi toisiinsa verrata. Mieli elää omaa elämäänsä, jota ei vaan pysty säätelemään.

Tuntui siltä, että meiltä oli ryöstetty yhteinen joulunvietto taas kokonaan – sisaresi perheelle on järjestetty muuta ohjelmaa joulusta jouluun, vaikka viimeinkin asumme toisistamme kävelymatkan päässä.

Tuntuu väkisinkin siltä, että myös yhteinen jouluvietto on meiltä viety lopullisesti sinun mukanasi rakas tyttäremme, vaikka siinä täällä maanpäällä siihen on vaikuttamassa aivan toiset tekijät. Sitä katkeruuden määrää ei voi mitenkään piilottaa.

Uudenvuodenaatto

Onneksi saimme odottaa vuoden vaihtumista kuitenkin yhdessä sisaresi perheen kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa söimme porukalla, istuimme yhdessä telkkaria tuijotellen ja seurasimme kolmen rakkaan lapsenlapsemme uuden vuoden aattoillan odotusta.

Odotus rakettien näkemisestä on lapsille aivan yhtä tärkeää ja jännää kuin se oli meille vanhemmillekin pienenä. Aika näyttää, viedäänkö sekin pieni ilo meiltä kokonaan pois.

Joulu ja uudenvuodenaatto oli lumeton ja pimeä. Se sopii edelleenkin täysin yhteen oman mielialani kanssa. Kevättä ja kesää toki jossain määrin odottaa, mutta edelleenkin pimeässä oleminen tuntuu paljon valoisaa aikaa turvallisemmalta.  – Kevät ja kesä tietää jälleen ylimääräistä stressiä, kun tietää jo etukäteen kuinka monenlaista ylimääräistä tehtävää on odottamassa, joista pitäisi jälleen kerran selvitä.

torstai, 30. toukokuu 2019

Rakkaan tyttären syntymäpäivänä 2019

Hyvää syntymäpäivää rakas enkelityttömme

Vuorokaudet, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat, sanat tuntuvat tyhjiltä – mieli on myös. Elämänkirjo on vähäsävyinen, keinun paikallani, aallot retuuttavat ajoittain, toisinaan on liian tyyntä.

Myrskyyn en totu, tyyneys ei ole hyväksi - elonpurteni on ankkuroituna ailahtelevan surun satamaan.

”Voiko tuulet aikaa nopeuttaa,
Tai voimallaan kotiin kuljettaa.”

Rakas tyttäremme, muistopaikkasi sukuhaudallamme on jälleen äidin kukittama. Sinne tulen tänään tuomaan vielä kukkia kotipihan sireeneistä ja koristeomenapuusta, jotka lähes vuosittain sinun ja sisaresi syntymäpäivänä kotipihassa kukkivat.

Äitisi kanssa jälleen kerran keskustelimme, että miltä sinä näyttäisit sisaresi rinnalla näiden vuosien jälkeen. Näemme kasvosi sisaressasi, kuulemme myös äänesi hänessä – piirteesi on ikuistettu muistojen albumiin, äänesi on nauhoitettu sielun kiintolevylle. – Ne kulkevat mukanamme ikuisesti.

Koska edelleen väitetään, että kaikella on tarkoituksensa, pohdin itse jatkuvasti tuon vihaamani lauseen sisältöä ja yritän selvittää – miksi sinut meiltä liian varhain vietiin.

Jatkan taivallustani kolmen äärimmäisen rakkaan lapsenlapsen pappana – toivottavasti hyvänä sellaisena, että heille jäisi papastaan hyvät muistot. Pyrin olemaan myös sisarellesi parempi isä - mikä tuskin ketään enää lohduttaa.

- Isä

sunnuntai, 20. tammikuu 2019

Rakkaan enkelityttömme muistopäivä 2019

Kirjoittamisen aloittaminen on hankalaa, mutta teen parhaani...

Sisaresi häistä on kulunut jo 20 päivää, mutta olen edelleen aivan turta. Kävin muiden läheisten ohella häitä edeltävät päivät suurilla ylikierroksilla ja kun häät oli vietetty - tuntui että kaikkemme on annettu ja se loppukin lataus purkautui kokonaan ulos.

Äkkipysähdys kaiken jälkeen oli liian nopea ja olen miettinyt, että vähemmälläkin sähläämiselläni olisi häät voitu omalta osaltani viettää. – En muista tällaista ”morkkista” kokeneeni!

En tiedä mistä johtuu, mutta tunnen itseni taas täysin tarpeettomaksi

Mielessäni käy jatkuvasti synkkiäkin ajatuksia, tästä turhaakin turhemmasta olemisenrytmistä ja vuosien kiertokulusta jotka toistavat toinen toistaan. – Meneillään on taas aallonpohja - vuoristoradan syvin kohta.

Hieman olen viimevuosina saanut sitä (aikoinaan kirjoittamaani) ensimmäistä varpaan mittaa venytettyä jalanmitaksi ja jopa pieniksi askeleiksi. Muutosta elämään ovat tuoneet myös äärimmäisen rakkaat lapsenlapset, joiden kehitystä olemme saaneet läheltä seurata.

Jonkinlaisia mielitekoja ja epämääräisiä suunnitelmiakin on ajoittain käynyt mielessä itseni ja pikkuihmisten piristeeksi, mutta aina niistä olen pystynyt irtautumaan – tai ennemmin ne minusta.

Kaikenlainen tekeminen, se pakollinenkin on taas vastenmielistä ja mikäpä muu kuin juuri se pakollinen. Koti on kuitenkin lämmitettävä ja yritettävä pitää pihaväylä paremmin lumesta puhtaana, kuin sinun menetyksesi kohdattuamme. Kirosanojen saattelemana en ole enää lumikolaa omenapuunjuurelle talven alle heittänyt, mutta en ole siihen silloin enää tarttunutkaan kun se kaikkein eniten ahdistaa.

Tämäkin tammikuu lumimäärineen, pakkasineen kaikkineen taas muistuttaa siitä hetkestä, kun rakkaamme tammikuussa 2011 menetimme. – Luontokaan ei anna meille armoa.

Unirytmini on ollut vuosia ja on aina vain sekaisin - ja vaikka sen satunnaisesti saisin kohdalleen, se kääntyy nurin-niskoin vuorokauden sisällä. Ei siihen auta sen paremmin koiran kanssa ulkoilu, kuin ne pakolliset ja äärimmäisen vastenmieliset pihatyöt. – Eikä loppupelissä edes kallonkutistajien tuputtamat kemikaalit.

Oman ”vankisellini” - pienen tietokonehuoneen seinät alkavat tuntua taas paljon turvallisemmilta ja kotiovesta ulos lähteminen tuntuu yhä enemmän vastenmieliseltä. Väkisinkin tulee miettineeksi, mitä virkaa on tällaisella äijärähjällä – tässä suoraan sanottuna – paskassa maailmassa.

Paskaksi tämä maailma on ainakin kovaa vauhtia menossa, kun ympäristöä, kotimaan ja maailman uutisia seuraa. Onko meistä täällä kohta enää kukaan turvassa?

Kuka meistä pystyy antamaan turvan sisaresi perheelle ja niille äärimmäisen rakkaille lapsenlapsille, jotka eivät saaneet koskaan tätiinsä tutustua.

Rakas tyttäremme, sinua olisi täällä maanpäällä tarvittu rinnallamme niin monessa tilanteessa näiden menneiden vuosien aikana. Silloin kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi, silloin kun toinen lapsenlapsemme 10 kuukauden iässä sairastui ja silloin kun kolmas lapsenlapsemme lähti ottamaan ensiaskeleitaan ihmeellisen varhain. – Aivan kaikki ilot ja murheet meidän olisi pitänyt saada yhdessä elää.

Olisit ollut sisaresilapsille se kaikkein paras täti ja kummitäti. Sinä olisit se kesiemme aurinko pilvisinäkin päivinä. Yhteisten juhlapäiviemme laulun, naurun ja ilon tuoja, joulujemme kuusenkoristaja, sisaresi auttava käsi, lapsenlastemme tuki, turva ja ilontuoja. – Vain hetki sitten olisit ollut se maailman paras ja kaunein kaaso sisaresi hääpäivänä.

Maailma muuttuu – kukaan ei tiedä mihin…

Sinä olisit se oikealla tavalla temperamenttinen henkilö, jota sisaresi lisäksi ne pienet ilopillerit tuekseen ja turvakseen perheensä sekä meidän isovanhempien ohella tarvitsisi.

Minä isänä ja pappana katson velvollisuudekseni yrittää huolehtia läheisistäni ja heidän turvallisuudestaan niin pitkään, kun jalka vähänkin nousee.

Tiedän, että se on itseltäni liikaa vaadittu ja luvattu - koska en pystynyt sinuakaan turvaamaan tämän maailman pahuudelta ja pelastamaan henkeäsi itse perkeleeltä. – Ja se perkele teki elämästäni loppuelämän mittaisen helvetin.

Päätän kirjoitukseni äitisi löytämään runoon

Minä olen aina ollut kanssasi haaveissa, unissa ja tähdenlennoissa ja toivon, että tulen olemaan vielä silloinkin, kun meistä taas tulee haaveita, unia ja tähdenlentoja”.

  • Rakkaudella - vihainen ja katkera - isä