Rakas tyttäremme, sinun menetyksestäsi tulee ensiyönä vasta kolme vuotta.

Suru on ja pysyy – ikävä kasvaa kasvamistaan. Suru muuttaa salakavalasti muotoaan ajanvirrassa, pynttäytyy hiljalleen arkipukuunsa, pyrkimällä muuntautumaan eräänlaiseksi rutiiniksi. Sellaiseksi jokapäiväiseksi rutiiniksi, muiden rutiinien joukkoon, kuten erittäin monet asiat ihmiselämässä muuttuvat aina silloin, kun niiden kanssa joutuu päivittäin elämään. Vuoden jokaisena päivänä ei enää jaksa, eikä yksinkertaisesti pysty itkemään – mutta ei se tarkoita sitä, että sinä koskaan unohtuisit.

Minuutit, tunnit, vuorokaudet, viikot ja vuodet kuluvat omaan tahtiinsa – järjettömän paljon hitaampina ja pidempinä kuin ne olivat ennen. Suru puskee päälle joskus täysin varoittamatta, joskus hiljaa kasvaen. Milloin se painaa aaltoina, milloin vie järjetöntä vauhtia vuoristojunan lailla ja milloin se palaa järjettöminä myrskyinä, joka riepottaa heikoksi kolhittua ihmismieltä toisinaan viikkokausia ja erittäin räävittömällä tavalla.

Kaikki ne lukemattomat yhdessä vietetyt merkkipäivät, vuosijuhlat ja tapahtuma-ajankohdat ovat aina vain myrskyisiä ylittää – ja kuolemasi vuosipäivä on aina niistä kaikkein pahin. Elän kaiken jälleen uudelleen ja taistellen itseni kanssa edelleenkin siitä, mitä tein väärin että sinut meiltä lopullisesti vietiin. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että olisit edelleen kanssamme ja saisit elää. – Me kaikki saataisiin elää yhdessä ehjänä ja kokonaisena perheenä.

Jokainen hetki tulee elettyä minuutti minuutilta uudelleen, kun viimeisen kerran näimme, istuimme ja juttelimme. Jokainen hetki, kun meidän piti vielä nähdä, istua ja jutella. Muistan ja tunnen sen viimeisen halauksen, kun kotiovesta lähdit ja lupasit taas tulla käymään, mutta et kotiovesta enää elävänä astunut. – Tätä samaa valitettavasti toistan ja tulen loppuelämäni toistamaan.

Tänäänkin istun sohvalle siihen samaan kohtaan, jossa aina istun ja missä istuin silloinkin, kun viimeisen kerran tapasimme. Katson toiselle sohvalle, juuri sille paikalle, missä sinä istuit ja muistan kaiken kuin olisit istunut siinä vasta minuutti sitten. – Muistan äänesi, eleesi ja hymysi.

Tänään istun myös tällä samalla tuolilla tietokonehuoneessani, nykyisessä ”vankisellissäni”, jossa istuin myös sinä iltana tasan kolme vuotta sitten, kun vaimoni teki lähtöä kauppaan ja lupasi tuoda sinut palatessaan kotiin: – Olit aikonut sinä iltana tulla meitä tapaamaan. Tunsin ääretöntä lämpöä ja iloa, kun kuulin, että näemme jonkin ajan kuluttua – muistan sanoneeni ääneen nimesi ja ajattelin, että on hienoa kun nähdään taas.

Et kuitenkaan tullut äitisi kyydissä sinä iltana, koska äidin sinulle soittaessa, olit sanonut että ”kaverisi” tuo sinut vähän myöhemmin, mutta hän päätti sinä iltana myös sinun puolestasi toisin. Hän tahtoi viedä sinut paljon pidemmälle matkalle – viimeiselle matkalle, josta ei ollut enää kotiin palaamista.

Tänään minä tulen sinua taas tapaamaan muistoissa ja ajatuksissa, joita suru julmalla tavalla viiltelee. Tulen tapamaan sinua myös perhehaudallemme, kuten olen tullut vuoden jokainen viikko viimeisen kolmen vuoden ajan. – Tänään tuon sinun tammikuiselle haudallesi jälleen kerran kynttilänvaloa ja lämpöä.

Rakas tyttäreni, toivon että sinäkin tulisit minua tapaamaan. Jätän illalla oven auki sydämeeni ja odotan. – Toivon että tulisit edes uneen minua tapaamaan.