Viittaan tässä tekstissä hieman tuohon aiempaan ajatelmaani, joka joskus muinoin päästäni ja kynsistäni paperille lipsahti. Mutta onko se meidän ihmisten vahvuuden mittari, kun näitä koettelemuksia jaetaan epätasa-arvoisesti vain joillekin meistä? Vai olemmeko me juuri ne kaikkein syntisimmät saatanat, kuka meistä joutuu menettämään lapsensa, kuka jotain muuta äärettömän rakasta. – Kuka joutuu muuten vaan kärsimään lastensa tai omista sairauksistaan.

Eräs lapsensa, sekä usean läheisensä menettänyt vaimoni tuttu puki tämän hienosti ja lyhyesti sanoiksi, hieman tähän suuntaan: - Miksi kaikki "nämä taakat" osuvat samojen ihmisten niskaan? Eikö niitä voisi jakaa tasapuolisemmin, niin ymmärryskin toisen tuskaa kohtaan lisääntyisi?

Mitäpä tuohon lisäisin - Ehkä näin…

Jälleen kerran, kun ryhdytään keskustelemaan meidän kunkin taakan määrästä, vedetään jossain vaiheessa mukaan myös Jumala, joka jakaa meille kaikille taakkaa kuulemma sen mukaan, mitä me jaksamme harteillamme kantaa. – Mutta jaksavatko kuitenkaan kaikki?

Tiedän monia tapauksia, jotka ovat lähteneet hakemaan taakkaansa kevennystä konkreettisesti valona tunnelin päästä. Kun valo on pitkän odotuksen jälkeen tunneliin saapunut, aivan ensimmäinen näky on ollut kaukana häämöttävä yksi kirkas valo, mutta lähestyessään se on muuttunut kahdeksi valoksi ja aivan viimeiseksi kuvaksi, valoa etsivän verkkokalvoille on tallentunut teksti VR. – Valo on lopullisesti sammunut.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole koskaan harkinnut kyseisen valon etsimistä, joka veisi viimeisenkin taakan tästä maanpäällisestä helvetistä. Heti tyttäreni menetyksen jälkeen mietin sitä hyvinkin aktiivisesti, mutta päätin jättää kyseisen ajatuksen pois mielestäni, koska vielä siihen aikaan tuttu mies oli veturinkuljettajana, enkä olisi tahtonut lisätä hänen harteilleen enää sellaista lisätaakkaa, että tämä joutuisi vahingossa tai jopa kohtalon oikusta vielä tutun miehen yliajajaksi. Olihan hän tahtomattaan ja väistämättä joutunut surmaamaan jo kolme muuta ihmistä pitkän työuransa aikana. – Se on hänen loppuelämänsä mittainen taakka, joka käy jatkuvasti hänen mielessä ja takaan ettei kyseinen mies syntinen ole.

Mutta tosiaan, jos näin on, että meidän taakkamme jaetaan oman vahvuutemme mukaan, miksi jotkut eivät sitten taakkansa jaksa kantaa ja ajautuvat itsetuhoon. Enkä jatka tekstiä edelleenkään valehtelemalla – kyllä tässä veitsen terällä joka päivä mennään ja hyvin usein hiipii salakavalasti mieleen, tämän taakan lopullinen harteilta pois heittäminen. Ja onhan niitä tapoja muitakin, ei tarvitse toisten taakaksi itseään uhrata. Vaan niistä muutamista tärkeistä ja rakkaista syistä, ei edelleenkään periksi anneta, mutta vannomaankaan ei voi koskaan mennä, milloin tämän taakan alle lopullisesti romahtaa.

Aivan samaa olen usein ajatellut, kuten vaimoni tuttu aiemmin viittasi - jos Jumala tai joku muu päättää taakkamme määrästä, miksi se ei sitä jaa tasapuolisemmin, että aivan jokainen oppisi ymmärtämään ja arvostamaan toisen takkaa. Myös sitä, kuinka pitkään meidän kunkin taakka omaa elämäämme syö ja kuinka pitkään se kannettavaksi on annettu. – Meidän taakkamme on elinikäinen, jota aina jankutan, eikä se totuutta miksikään muuta.

Ja kuten eräässä vertaisryhmässä aiemmin kirjoitin, lisään ajatuksia myös tänne hieman täydentäen…

Lähipiirissä asui muinoin pariskunta, jonka emäntä oli pakotettu nuorena tyttönä aborttiin uskovien vanhempien toimesta, eikä he sen koommin lapsia saanut. Liekö sitten vanhempien puolesta määrätty tekemään tyttärelle muutakin, kuin abortti tai sitten vaan sen ajan tekoset olivat enemmän tai vähemmän kohtalokkaita. Tänä päivänäkään ei heillä lapsia ole ja sitä surkuttelevat edelleen, koska eivät koskaan perillistä itselleen saaneet. – Nyt se on iän puolesta jo myöhäistä.

Kova hinta ja loppuelämän mittainen taakka siitä, että tytär tuli omien vanhempiena mielestä liian aikaisin raskaaksi ja uskonnollisista syistä joutui aborttiin. - Eikö lapsen pitäisi olla juuri jumalan lahja?

Siihen aikaa AU-lapsi olisi katsottu äpäräksi, vaikka se isä siinä rinnalla olisi ollutkin. Samoja nimityksiä olen saanut lapsena kantaa itsekin ja asian vakuuttamiseksi kylän akat päälleni vielä sylkivät.

Lähellämme asuu myös toinen pariskunta, jotka eivät ole lapsia saaneet ja sen moneen kertaan surkeasti meille aikoinaan julki toivat, kun lastemme pihaleikkejä sivusta seurasivat. Nykyään eivät ajatuksemme juuri kohtaa, koska näkevät meidän taakkamme ehkä omaansa suurempana. – Ei se minua silti lohduta, tuskin heitäkään.

Sitten kun me toiset saadaan tähän maailmaan lapsia, joita rakastetaan enemmän kuin mitään muuta, viedään ne jumalan lahjat meiltä kokonaan pois. Keneltä riistämällä kaikkein rumimmalla tavalla, keneltä vastaavasti ns. ”luonnollisesti”. Luonnotonta se meille kaikille lapsensa menettäneille kuitenkin on, koska lähtöjärjestys on täysin järjetön.

Sitten on vielä myös se kolmas joukko, jotka tahtovat lapsistaan eroon keinolla millä hyvänsä, kun päivän lehtiä lukee, mutta siihen en sen enempää paneudu. – Pelkkä ajatuskin hirvittää, saa minut vihan ja raivon partaalle.

Sitä en sitten tiedä kenen jumala säätelee ne syntymiset, syntymättä jäämiset, lasten vakavat sairaudet ja kärsimykset, sekä ne ihmislasten kuolemat, koska niissä ei ole mitään logiikkaa. Onko kyseessä nyt sitten se jumala, joka tahtoo tappaa vääräuskoiset. Se jumala, joka jakaa oikeutta kuolemalla ja kärsimyksillä eri perheille. Se jumala, joka tahtoo uhrattavan ihmishenkiä itselleen. Vai se jumala, joka piiskaa vain meitä kaikkein syntisimpiä. Jos minä kaikkein syntisin olenkin, ei sitä ole koko perheeni. – Miksi jumala meitä jokaista perheenjäsentä rankaisee minun synneistäni?

Mikäli sellainen jumala olisi olemassa, joka tahtoisi jakaa meille kaikille tällaisia taakkoja, olisi varmasti keinoja nuhdella muutenkin, kuin pilaamalla meidän loppuelämämme lopullisesti. – Väitän että moni sellainen, jolla ei ole kannettavanaan mitään muuta, kuin maalliseen arkeen ja materiaaliin liittyvät huolet, jaksaisivat varmasti kantaa enemmänkin. – Kyllä tätä riittäisi heillekin, että edes vähän silmät avautuisi.

Jos meidät olisi hyvin tarkkaan valittu vahvuutemme mukaan, niiden suurimpien taakkojen kantajaksi, tämähän todistaisi sen, että meitä todella vahvoja ihmisiä on maailmassa äärettömän vähän, vaikka omasta mielestäni siltikin aivan liikaa. Ne jotka eivät näitä taakkoja joudu kantamaan, me kannamme ilmeisesti ne myös teidän heikompien puolesta.

Ja kuten tuossa aiemmassa ajatelmassani viittaan, sellaisten ihmisten on oltava todellakin säälittävän heikkoja, koska he rinnallamme kulkiessaan lisäävät taakkaamme entisestään, sen sijaan, että edes hivenen pyrkisivät kannustamaan meitä taakkamme kantamisesta selviämään.

Kuten jo kertaalleen kirjoitettu: - ”He ovat kuitenkin meitä paljon heikompia, koska heidän omat voimansa eivät riitä rikkomaan mitään täysin ehjää”.

Useasti rikottuun, moneen kertaan korjattuun ja säröillä olevaan ei joudu niin paljon panostamaan, kun sen saa taas uudelleen hajalle. – Ja sen täytyy olla kivaa.

Vai meneekö se sitten niin, että me vahvemmat eläväiset kannamme syntitaakkaa, johon on vähemmän syntisten ja heikompien oikeus lisätä painoa, kunnes lopullisesti murenemme. Ja ne joilla on oikeus taakkamme lisätä, he ovat niitä jumalallisia pikku-apulaisia. – En usko siihenkään, koska pidän sellaisia ihmisiä kaikkein suurimpina syntipukkeina, jotka eivät näe peilin taakse katsoessaan, edes vilaukselta omaa kuvaansa.

Mutta niin tai näin, paras lohtu tulevaisuudessa on kuitenkin se, että uskomme jumaliin tai emme, saman hienon lopun ja paremman huomisen tulemme jokainen kohtaamaan sinä päivänä, kun täältä maanpäällisestä helvetistä kokonaan pois pääsemme.