Otsikon kaltainen lause on yksi niitä yleisimmin käytettyjä lauseita meidän lapsensa menettäneiden keskuudessa. Toinen kaikkein eniten kuultu ja luettu lause on: - Surunsa kanssa oppii elämään.

Itse vihasin kyseisiä lauseita aivan suruni alkuvaiheessa. Totuuden nimissä melko pitkään. Silloin ajattelin, kuinka joku saman kokenut ihminen voi kirjoittaa ja sanoa noin toiselle sellaiselle ihmiselle, joka on juuri menettänyt oman lapsensa. Väitin, etten opi tämän kanssa koskaan elämään, mutta olen elänyt kuitenkin jo yli kaksi vuotta. – Ja opinnot jatkuvat.

Tuntiessani äärimmäistä vihaa kyseisiä lauseita kohtaan, ne lauseet loukkasi itseäni verisesti. Toki sillä hetkellä vihasin kaikkea muutakin, loukkaannuin lähes kaikesta ja juuri silloin se viha tukahduttaa alleen aivan kaiken. Vihan hetkellä ei kykene ajattelemaan enää mitään selkeästi. – Viha ottaa ihmisestä vallan.

Viha, kuten katkeruuskin on käytävä läpi. Ennen sitä ei suruunsa pääse oikealla tavalla kiinni. Voiko siihen oikealla tavalla päästä koskaan, mutta sitä kykenee paremmin itsensä kanssa kaikessa hiljaisuudessa käsittelemään. Viha ja katkeruus on ensimmäisiä tunnetiloja, jotka pääsevät surun ohella valloilleen. Sillä hetkellä, kun ei ”jaksa” surra ja tahtoo pitää sen hieman etäämmällä, palaa jälleen viha, joka pääsee heti valtoimenaan irti. – Silloin sitä ei pitele mikään.

Viha ja katkeruus onkin ollut itselläni ne vahvimmat taistelukaverit. Väkisin olen yrittänyt niiden kanssa tulla taas toimeen, vaikka heikko olenkin yksin kahta suurta vastaan. Varsinkin kun varjona on jatkuva suru ja ikävä.

Eräs kohtalotoveri kirjoitti viha-aiheesta hienosti tähän suuntaan:

”Anteeksianto lapsen hengen riistäneelle on varmasti vaikeaa, mutta oman itsensä vuoksi olisi tärkeää, ettei katkeruus vie mennessään. Silti ei tarvitse hyväksyä lapsensa kuolemaan, mutta tietyllä tasolla anteeksianto on paras, ettei tappaja riistä sinunkin elämääsi. – Aikaa se ottaa hirveästi”.

Mielestäni tuo on viisaasti puettu, mutta valitettavasti oma järki kamppailee vihan ja katkeruuden kanssa edelleen, vaikka järki yrittää kertoa sen olevan täysin turhaa. Varsinkin meidän tapauksessamme, koska vihan kohde on riistänyt itseltään hengen jo aikapäiviä sitten.

Moni ihminen myös herkästi sanoo, ettei pidä katkeroitua. Kukapa meistä tahallaan katkeroituu, se tulee kun on tullakseen, eikä sitä todellakaan mikään pitele.

Viha ja katkeruus seuraa takuuvarmasti meidän lapsensa menettäneiden surua koko loppuelämän ja käy aika-ajoin vierailulla yhä uudelleen ja uudelleen, katsomatta lainkaan sitä, millä tavalla se oma rakas on meiltä viety. Jokainen nuori kuolema kun on väärä, löytää ihmismieli aina syyn katkeroitua. Ja katkeroituessaan moni meistä löytää itsensä syytelemästä itseä lapsensa menettämisestä, vaikka ei olisi voinut sitä mitenkään estää. – Niin teen ajoittain minäkin.

Omalla kohdallani viha ei ole surua enää jatkuvasti alleen alistamassa, mutta kun se viha tulee, sen pitää antaa myös tulla - ja omalla ajallaan taas mennä. Niiden kaikkien tunnetilojen kanssa on vain päästävä jonkinlaiseen tasapainoon. – En tiedä miten, koska opettelen sitä vasta itsekin.

Itselläni viha ja katkeruus sai vallan melko pian heti surun alkuvaiheessa. En muista tarkalleen milloin, mutta luullakseni siinä vaiheessa, kun kaikki järjestelyt oli tehty ja kehon sisäiset ylikierrokset alkoivat erittäin nopeasti laskea. Silloin ei ollut enää muuta tekemistä kuin alkaa käydä keskeneräisiä asioita itsensä kanssa läpi. Paljon on asioita edelleen kesken, niin itse surun, kuin tyttäremme kuolemaan liittyvien asioiden kanssa, mutta niihin perehdyn paremmin, kun saan kerättyä taas voimia. – En tiedä mistä, mutta etsiskelen.

Jollakin tavalla sen kuitenkin muistan, kuinka viha räjähdysmäisesti pääsi käsistä. Ja silloin kun se roihahti, en saanut sitä enää kiinni, sammuttaakseni sitä hallittavaan muotoon. Kokonaan viha tuskin koskaan sammuu, vaikka suurin roihu on tällä hetkellä ehkä jollakin tavalla hallinnassa. Kyteviä palopesäkkeitä on jatkuvasti ympärillä ja niitä on kaiken aikaa pakko vartioida. Ihan mikä tahansa voi täysin arvaamatta leimahtaa uudelleen ilmiliekkeihin. Yhtä kun vahdit, käännät monelle pesäkkeelle selkäsi, joista joku saattaa taas roihahtaa ja karata heti käsistä.

En tiedä pitäisikö vihan antaa vaan roihua ja sammua omia aikojaan, vai pyrinkö nyt pitämään sitä aisoissa, kun se on jotenkin hallinnassa. Sen olen huomannut, ettei se jatkuvasti räiskyvä kulottaminenkaan omaa oloa helpota. Useimmiten jopa pahentaa sitä ja se jatkuva musta katku ympärillä vie loputkin voimat. – Usein myös elämänhalun.

Jatkuvan vihan ja katkeruuden armoilla ollessani, olin täysin varma etten opi suruni kanssa koskaan elämään, enkä uskonut sen muuttavan muotoaan. Vakuutin jopa itselleni, etten tule koskaan lausumaan tai kirjoittamaan yhtä typeriä lauseita, kanssamme saman kohtalon kokeneille ihmisille, mutta tässä sitä nyt kuitenkin samalla teen.

Sururyhmissä en ole näitä lauseita kuitenkaan käyttänyt, enkä ole muistaakseni koskaan tullut erikseen maininneeksi, kuinka suruni koen muotoaan muuttaneen. En myöskään pilkulleen sitä, kuinka suruni kanssa tänään elän. Puran toisille ryhmässä oleville kuitenkin tuntemuksiani, kun minusta tuntuu siltä, että sellaiselle ihmiselle on omakohtaista kerrottavaa, joka aivan varmasti tietää missä tilanteessa suruni kanssa menen. Sen nimittäin oppii huomaamaan, kuinka toisen lapsensa menettäneen ihmisen suru muuttuu ajan saatossa, vaikka hän ei siitä suoraan toiselle kerro, eikä aina huomaa itsekään. – Ne ajatukset joita toistemme kanssa vaihdamme, ne sen meille kertovat.

Pakko minun on se hiljalleen myös itselleni myöntää, että yli kaksi vuotta surua kantaneena olen alkanut nuo lauseet hiljalleen hyväksyä ja myös uskomaan niiden viisauteen. – Kyllä suru muuttaa muotoaan, mutta en lähde täysin allekirjoittamaan vielä sitä, oppiiko surun kanssa elämään ja minkälaisella aikataululla se tapahtuu.

Jokaisen meistä saman kokeneista on surumme kanssa kuitenkin elettävä, oppii siihen tai ei, koska ei meillä ole muuta vaihtoehtoa. Itsekkäitä vaihtoehtoja, sen kaikissa ajatusmuodoissa tulee käytyä monesti läpi oman itsensä kanssa, koska elämänhalua ei ajoittain ole lainkaan. - Silloin olet itsesi pahin vihollinen. Onneksi ne kaikkein tärkeimmät läheiset ovat suurin ja myös tärkein syy, miksi tässä suruni kanssa edelleen elän.

Miten pitkään meiltä kultakin sitten vaaditaan aikaa oppia surunsa kanssa rintarinnan elämään, se on täysin yksilöllistä. Tästä yksilöllisyydestä kirjoitin myös kohtalotovereilleni eräässä ryhmässä vain vähän aikaa sitten seuraavalla tavalla:

”Surusta selviytyminen ja elämän jatkaminen surunsa kanssa on aivan yhtä yksilöllistä, kuin mikä tahansa henkilökohtainen ominaisuus, joita ei voi, ei saa, eikä pidä koskaan keskenään verrata. Kukaan meistä ei valitettavasti voi tietää, eikä tuntea, mitä toinen käy sisällään itsensä kanssa tälläkin hetkellä läpi. – Se ei katso suruaikaa, eikä ikää, sen paremmin omaa, kuin sen menetetyn rakkaan”.

Luen hyvin paljon kohtalotovereiden kirjoituksia, vaikka en niihin aina ota kantaa. Säännöstelen omaa tapaani surusta lukea ja siitä myös kirjoittaa. Itseään on pakko säästää ja joskus menee pitkiäkin aikoja, että pysyttelen aiheen parista kokonaan pois. Silti ei kulu päivää, etten ”aiheessa” nimeltä suru elä ja etten siitä myös päivittäin jossain yhteydessä mainitse. Kuten olen sen moneen kertaan sanonut ja kirjoittanutkin, suru on nykyisen ”elämäni arkea ja pyhää”, eikä se valitettavasti minusta otettaan irrota. – En osaa irrottaa siitä itsekään, mutta miksi minun edes pitäisi?

Se millaisella aikataululla suru hellittää otettaan kantajastaan, siitä on paljon erilaisia esimerkkejä, joista tässä vain jokunen.

Muistan, kuinka joku kohtalotovereista joskus kirjoitti, (sana sanalta en muista) kuinka hän noin neljä vuotta lapsensa menettämisen jälkeen sai kesäisellä merenrannalla aivan yllättäen vedettyä keuhkonsa täyteen ilmaa ja alkoi sen jälkeen elää tavallaan uudelleen. Suru ei mihinkään kadonnut, mutta hän alkoi saada paremmin henkeä monen vuoden tukehtumisen jälkeen ja kykeni jatkamaan elämäänsä hieman kevyemmin surunsa kanssa käsikädessä.

Osaan jotenkin kuvitella tuon henkäyksen, koska niitä aikoinaan tunsin hyvin monessa eri elämäntilanteessa ja nyt kun on tuntenut yli kaksi vuotta sen ahdistavan tulpan sisällään, joka edelleen pidättää hapen saantia ja tukehduttaa kaiken aikaa enemmän ja enemmän, pystyn tuon tilanteen kuvittelemaan. – Henkeä en silti vielä saa.

On monia kohtalotovereita, jotka ovat jättäneet surunsa käymättä kokonaan läpi, talloneet sen työnsä alle ja eivät hyväksy lainkaan sitä, että siitä edes puhutaan. En tiedä onko oma tapani oikea käydä surua läpi, märehtimällä sitä vuodesta toiseen, mutta en tahdo ryhtyä sitä kokonaan välttämään. Minä uskallan epäillä, että ennemmin tai myöhemmin se iskee ja mitä myöhempään sen jättää, sitä vaarallisemmin se kantajansa vie.

On myös kohtalotovereita, jotka elävät meidän kanssamme surussa edelleen yhtä vahvasti vielä 14-vuotta lapsensa menettämisen jälkeen. Suru on suurin ja päällimmäisin taakka, eikä se lomaa suo.

Eräs kohtalotoveri pukee surunsa sanoiksi näin: - ”Jokaisen suru on yksilöllistä, jokainen suree omalla tavallaan, ei ole olemassa kahta samanlaista surua. Ei surusta ja ikävästä tarvitse luopua, onneksi. Suru muuttaa ajan kanssa muotoaan, mutta ei se minnekään katoa ja meillä kaikilla on oikeus siihen. Vain ihminen joka on joutunut hautaamaan oman lapsensa voi ymmärtää ihmistä, joka on joutunut näin tekemään. – Muut voivat vain kuvitella, jos siihen pystyvät”.

Olen täysin samaa mieltä, että on tapamme surra mikä hyvänsä, tulisi ihmisten sitä kunnioittaa. Kaikkein raadollisimpia on lukea ja varsinkin kokea ne ihmisten vuodatukset, kun joku äiti murehtii surunsa lisäksi, miksi ihmiset eivät ajattele mitä suustaan päästävät.

Toisaalta en sitä ihmettele, koska itse kuulin selkäni takaa vastaavia kommentteja vain puoli vuotta tyttäremme kuoleman jälkeen: - Kuinka kauan suruni oikein kestää? Eikö se osaa päästää surustaan irti? Onko siinä surussa loputtomasti rämmittävä? Katsoisi tulevaisuuteen ja yrittäisi nähdä ne hyvät asiat ympärillään! Yrittäisi olla vahva. Paistaa se aurinko vielä risukasaankin! Jne.

Edellä mainittuja kommentteja voisi kirjoittaa loputtomasti. Niitä riittää, kuten niiden kertojiakin. Takuuvarmaa on se, ettei meistä kukaan tahdo tahallaan suruun jäädä ”rämpimään” ja ”roikkumaan” ja siitä ”ruikuttaa”, kuten on kaikkein kärkkäimmät lausujat suustaan ja sormistaan päästäneet. – Ei sitä tahtoisi meidän edesmenneet lapsetkaan tuolta pilven päältä nähdä.

Niin valitettavaa kuin se onkin, monet meistä tahtovat surustaan julkisesti kertoa ja tulen myös itse aina kertomaan. En pysty sitä sisälläni pitämään ja surusta kertominen aina hieman helpottaa. Sitähän ne kaveritkin tahtovat meille – helpotusta, mutta silti pitäisi niellä surunsa. Surusta kertominen on ainakin minun tapani sen kanssa elää. Joka sitä pelkää ja tahtoo vältellä, hänellä on olemassa kaikki keinot siltä välttyä. – Moni onkin jo selkänsä kääntänyt.

Aivan takuuvarmasti lähes jokaisella lapsensa menettäneellä on katse tulevaisuuteen, sekä niihin kaikkein tärkeimpiin ihmisiin. Aivan samalla tavalla kuin ennekin, ellei jopa enemmän, koska hätä ja huoli on kokemuksemme myötä kasvanut äärimmilleen. Samalla tavalla heillä ehkä myös minusta, vaikka eivät sitä jatkuvasti ääneen kerro. Jokainen meistä tahtoo olla vahva edellä mainittujen rakkaiden vuoksi, mutta suru nujertaa. – Pääset juuri ja juuri jaloillesi ja sinut isketään taas kontalleen. Silti se ei tarkoita sitä, etteikö me nähdä niitä lähellä olevia tärkeitä asioita ja hetkellisiä valoisia puolia.

Kenelläkään ei ole tullut mieleen edes kysyä, että tahtoisinko aivan joka päivä ja jokainen tunti hehkuttaa toisen rakkaan tyttäremme ja ihanan lapsenlapsemme elämästä. Takaan, että aivan varmasti tahtoisin, mutta tunnen oman tyttäreni niin hyvin, että annan hänen olla rauhassa niiltä hehkutuksilta, koska hän ei tahdo minun sitä tekevän jatkuvasti, sen paremmin itsestään, kuin omasta lapsestaan.

Minun tyttäreni varmasti myös tietää, että hän on minulle tärkeä ja äärimmäisen rakas. Aivan yhtä rakas kun on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olen sen rakkaalle tyttärelleni jatkuvasti tuonut julki, ettei hän ole yhtään vähäpätöisempi tai vähemmän rakas meidän sydämissämme, kuin hänen edesmennyt sisarensa, vaikka hänen sisarensa menetys onkin meidän huulillamme päivittäin. Samaan aikaan kun me toista tytärtämme suremme, me kannamme huolta toisesta tyttärestämme entistä enemmän ja aivan samalla tavalla myös lapsenlapsemme tulevaisuudesta. – Rakkaus ja välittäminen heitä kohtaan vain vahvistuu.

Päivittäin ne läheisimmät perheenjäsenet ovat mielessämme kaiken surun ja murheen keskellä ja aivan joka kerta kun heitä tapaamme, on meidän hetken aikaa paljon parempi olla. Mutta kohta taas kun ne rakkaat ja läheiset ihmiset ovat katseidemme ulottumattomissa, me jatkamme elämäämme surun kanssa. – Toki heitä edelleen ajatellen ja heistä myös huolta kantaen.

Joidenkin mielestä meidän ei tulisi surustamme julkisesti kertoa, koska se ahdistaa heitä ja saa heidänkin mielensä matalaksi. Valitettavasti iloiset ja ratkiriemukkaat asiat ahdistavat monia meistä, eikä me silti pyritä kieltämään ketään elämästään nauttimasta ja iloaan jakamasta. Jokaisella on oikeus pitää ilonsa ja surunsa sisällään tai ne vastaavasti julkisesti kertoa. Kukin tehköön sen minun puolestani omien sääntöjensä mukaan, kunhan se edes hetkellisesti omaa elämää keventää. – Ei elämässä pidä murheisiinsa tukehtua. Ei ainakaan vapaaehtoisesti ja juuri siksi tässä yritämme löytää sen kultaisen keskitien, jotta pystymme surumme kanssa kulkemaan rintarinnan aina kuolemaamme asti.

Eräässä muistorunossa sanotaan viisaasti näin: - "Ei pitäisi piilottaa suruaan, eikä siirtää kauaksi tulevaan. Syvä suru on surtava aikanaan - jokaisen omalla tavallaan”.

Kirjoitan myös oman elämänohjeeni surun käsittelemisestä tähän loppuun, jonka olen monelle yksityisesti, sekä eräässä sururyhmässä myös julkisesti kirjoittanut. Ja se kuuluu näin:

Surun ja totuuden siirtäminen oman lapsen kuolemasta, sitä loputtomasti välttelemällä, on sama kuin krapulan siirtäminen ryyppäämällä. Pahaa oloa ei voi kummassakaan tapauksessa loputtomasti siirtää. Jonain päivänä se väkisin iskee ja siihen pitää silloin osata varautua. Liian pitkä ryyppyputki vie vastaavasti meiltä terveyden, meidät jotkut jopa sairaalaan, aivan kuten voi viedä liian pitkä surun vältteleminenkin. – Pahimmassa tapauksessa ne voi viedä jopa hengen.

Se on juuri sitä surunsa kanssa elämään oppimista, että osaamme asettaa oman taakkamme omille hartioillemme siten, että jaksamme sitä mukanamme kaiken aikaa kantaa. Sen tekniikan oppiminen vie meiltä jokaiselta oman aikansa, että sen taakan kantaminen meitä jonakin päivänä vähemmän rasittaa. – Itsellemme ja toisillemme laadittua aikataulua ei olemassa ole, eikä meidän pidä toisiltamme mahdottomia vaatia.