Monelta taholta on tullut selväksi, että kuolemasta ja varsinkin oman lapsen menetyksestä kertominen on jonkinlainen tabu, josta tulisi vaieta. Kukaan sellainen, keneltä asiaa on tiedusteltu, ei silti ole saanut koskaan sanotuksi, miksi juuri lapsen menetyksestä tulisi olla hiljaa.

Kerro sinä…

Miksi meidän pitäisi olla puhumatta elämäntilanteestamme, joka on meille jokapäiväistä arkea ja pyhää, aina loppuelämämme ajan. Miksi meidän pitäisi unohtaa tai olla ajattelematta menetettyä lastamme, koska se on täysin mahdotonta. Vain siitä syystäkö tulisi olla surunsa kanssa hiljaa, koska se ahdistaa muita, eivätkä he pysty käsittämään loputonta suruamme ja ikäväämme.

Samalla tavalla voisimme vaatia muita ihmisiä olemaan kertomatta ja kirjoittamatta hyvistä ja iloisista asioista, koska ne ahdistavat monia meistä, emmekä ehkä koskaan kykene iloa käsittelemään. Jonain päivänä saattaa päällisin puolin näyttää paremmalta, kasvot vääntäytyä hymyyn ja tulla ehkä naurunpurskahduskin, mutta sisällä ei tunnu miltään.

Kuten olen aiemminkin verrannut nykypäivää entiseen, vertaan edelleen: - ”Ennen tyttären kuolemaa oli elämää, nyt on vain päivä kerrallaan olemista”. Enää ei ole elämässä haaveita, ei toiveita, ei suunnitelmia, eikä odotuksia. On vain jaksettava mennä päivä kerrallaan eteenpäin, muutaman tärkeän ja rakkaan ihmisen vuoksi.

Äärettömän monen ihmisen on helppo neuvoa - Hae apua elämääsi muualta ja etsi itsellesi vertaistukea.

Selitäpä se heille, että apua on haettu, josta on olemassa hyviä ja huonoja kokemuksia, mutta en näe niistä apua koskaan saavani. Eivät ihmiset ymmärrä sitäkään, vaikka olemme mukana monissa vertaisryhmissä, on niissä satoja ihmisiä samassa tilanteessa, joiden kanssa näitä asioita saisi keskustella ilmeisesti vain keskenään. Eli muualla kuin siellä, pitäisi olla hiljaa surunsa kanssa, vain sen vuoksi, koska se ahdistaa muita.

Onko asia siis ymmärrettävä niin, kun ihminen menettää lapsensa, on jatkettava elämäänsä piilossa ainoastaan saman kokeneiden kanssa, ettemme ahdista toisten elämää, luo heille jatkuvaa pelkoa ja muistuta heitä siitä, että he voivat jonain päivänä olla tässä samassa tilanteessa.

Valitettavasti tämä on nyt meidän elämäämme ja takuuvarmasti meistä jokainen luopuisi kaikesta maallisesta omaisuudestaan, jos suinkin voisi sillä tavalla saada menetetyn lapsensa takaisin.

Ehkä jotain ihmistä lohduttaa, kun hän tietää minun pysyvän piilossa suruni kanssa, koska minusta ei sosiaalielämään enää ole. - Vaikenemaan minä en surustani kuitenkaan pysty.