Koska kirjallinen ulosantini on edelleen hukassa, tuon nämä ajatukseni tänne jälkitallenteena.

Kuten ”Joulu 2018” tekstissäni kerroin, oli loppuvuosi ja uudenvuoden vaihtuminen meille sekä kiireistä, että iloisen juhlan aikaa. Syksy jo kaukaa loppukesästä oli kovasti kiireistä varsinkin äidilläsi ja sisarellasi, järjestäessään sisaresi uudenvuodenhäitä.

Minulla kului vastaavasti syksy taistellessa polttopuupinojen kanssa, koska saamattomuus ja itsensä kanssa riitely kroonisesta saamattomuudesta sekä tekemättömistä kotitöistä vie yleensä mielialaani enemmän taaksepäin, kuin sinne parempaan suuntaan.

Joulun aika ja uudenvuoden lähestyminen oli melkoista hässäkkää. Aina loppuvaiheessa tulee kiire, vaikka kuinka hyvin asiat on suunniteltu, järjestetty ja aikataulutettu. Kiirettä piti toki enemmän naispuolisilla, mutta loppuvaiheen stressiltä en voinut välttyä itsekään. – Koko keho kävi mielettömillä ylikierroksilla.

Kuten toisaalla tulin jo kirjoittaneeksi…

Nyt tuntuu siltä, että takki on todella tyhjä. Elämä on minua vienyt taas, taas, taas ja taas, joskus jostain tuonut, mutta aina tavalla tai toisella kotiovelle saattanut. Elämä on erittäin pitkään miestä seisauttanut ja seisauttaa taas uudelleen kaiken iloisen hälinän päätteeksi.

Olen nyt kaksi rakasta tytärtäni alttarille saattanut. Toisen rakkaan ykköseni tammikuussa 2011, kantaen hänet alttarille ja valitettavasti myös sieltä pois. Onnekseni sain täyttää haaveeni edes kerran, kun sain saattaa tällä kerralla oikeassa käsipuolessani toisen rakkaan ykköseni alttarille, josta upea vävymies talutti toisessa käsipuolessa ulos ja pitää hänestä takuuvarmasti hyvää huolta. Toivon sydämestäni, että tämä maailma käsittelee heitä lapsineen paljon paremmin kuin minua ja monia muita.

Vielä kahdeksan vuotta sitten haaveenani oli, että olisin jonain päivänä saanut myös sinut rakas enkelityttömme alttarille morsiamena saattaa - mutta toisin kävi.