Rakas tytär ja korvaamaton sisar…

Kokonainen vuosi ilman sinua on ollut äärimmäisen raskas. Suru syvenee ja ympärivuorokautinen ikävä on toivoton taakka kantaa. Unettomat yöt, sekä sumussa kuluvat päivät ovat arkipäivää, jota ei koskaan toivo kenenkään toisen kannettavaksi.

Rakas tyttäreni, siitä on noin vuosi kun pari päivää menetyksesi jälkeen kirjoitin näin: – ”Miten pärjäämme ilman sinua”? Nyt kun sinun menetyksestäsi on kulunut kokonainen vuosi, tiedän siihen vastauksen: – Emme mitenkään, mutta rakas sisaresi, sekä uuden elämän syntyminen tämän perheeseen, ammentavat tahtoa katsoa tulevaan.

En todellakaan tiedä mihin tämä vuosi on kulunut. Pitkä se on ollut – Vuoroin musta, vuoroin harmaa. Värejä siihen ei ole mahtunut, eikä sellaista ylenpalttista riemua, jota toivoisi tuntevansa sisällään suurena palona. Sain avattua silmäni tulevaisuuteen vasta sinä päivänä, kun sinusta tuli kaksossisaresi lapsen täti. Tuona marraskuun kuudentenatoista (Pappasi nimipäivänä), kun sisarestasi tuli rakastava äiti, minusta Pappa ja Äidistäsi Mummo.

Parempaa tätiä ei pieni ”Nyytti-tyttö” olisi voinut koskaan ansaita, mutta sinulle ja tuolle ihanalle pikkuihmiselle ei annettu koskaan sitä mahdollisuutta, että olisitte saaneet toisenne tavata. Sinun muistoksesi tämä pieni tyttö sai periä sinun nimesi toiseksi nimekseen ja hän saa kantaa sinun muistoa koko elämänsä ajan mukanaan – Olethan hänen ikioma suojelusenkelinsä.

Rakas enkelityttömme, kun sinä sisaresi kanssa synnyit toukokuussa 1990, on se ikimuistoinen päivä, jota en koskaan elämäni aikana tule unohtamaan. Kaikki yhteiset hetket, sekä kokemukset ovat minun ja äitisi muistoissa kuin eilistä. Tälläkin hetkellä toivomme paluuta niihin äärimmäisen rakkaisiin aikoihin. Valitettavasti entiseen ei ole paluuta, kelloja ei voi sillä tavalla kääntää, aikakonetta ei ole vieläkään keksitty. Jos näin olisi, tekisin kaikista taakse jääneistä vuosista vieläkin arvokkaampia, muuttaisin monta asiaa, eläisin monta kohtaa toisin. Pyrkisin olemaan entistäkin parempi isä. – En antaisi sinua ikinä pois.

Sinä päivänä kun sisaresi kanssa yhdessä synnyit, toivoin että Aulangon näkötorni yltäisi pilviin saakka ja olisin saanut huutaa sieltä koko maailmalle: - ”Olen niin onnellinen isä, että meinaa järki mennä”! Muistan kuinka jouduin Pälkäneentien suoralla hillitsemään kaasujalkaani, kun säntäsin synnytyslaitokselta Mummuille ja Papalle kertomaan sinun ja sisaresi syntymän ilouutista. Tuona samaisena iltana tein yksinäni muuttoa iloisin mielin uuteen yhteiseen kotiin. Isäksi tuleminen tuntui todella mahtavalta.

– Elämänarvot hakivat paikkansa ja menivät uuteen järjestykseen.

Päivääkään en ole katunut 90-luvun lama-ajan vuosia, kun olin pitkään työtön, mutta sain sen myötä olla perheen kanssa päivät, yöt, talvet, keväät, kesät ja syksyt. Silloin liikuimme paljon yhdessä, kävimme usein ”Lapin-muorilla”, tapasimme paljon ystäviä ja sukulaisia. Oli yhteistä aikaa perheelle ja harrastuksille, vaikka jokapäiväinen pärjääminen oli kädestä suuhun elämistä. Jokainen hetki oli kuitenkin sen arvoista. Kesällä reissattiin paljon, uitiin lähes päivittäin, veneiltiin ja retkeiltiin. Vartuitte, vuodet kuluivat yhtä lailla ystävien kanssa puuhastellessa, läheisiä tavatessa, mummoloissa, pulkkamäessä, luistellessa ja pyöräillessä.

Onneksemme ajat paranivat, muutimme nykyiseen kotiin ja myöhemmin myös isällä riitti työsarkaa. Vaikka kesäaikaan näimme vähemmän, saimme kodin edes jotenkin asuttavaan kuntoon. Näin sinun ja sisaresi oli hyvä pyytää kavereita enemmän kylään. Kaipaan ja muistelen syvästi niitä hetkiä, kun ylityöpäivinäni kännykkä soi ja vastatessani siihen, sinä tai sisaresi välittömästi kysyitte: - ”Koska sä iskä tuut kotiin”?

Kummankin tyttären kanssa oli aina hetki juteltava ja ihan joka ainut kerta se herkisti raavaan miehen mielen. Varsinkin kun tiesin kuulevani saman kysymyksen joka ainoa kerta, kun lapsilleni vastasin, enkä osannut sanoa tarkkaa kotiinpaluuaikaa. Ehkä en se kaikkein huonoin isä sitten ollutkaan, vaikka tänäkin päivänä sellaisilla ajatuksilla itseäni usein ruoskin.

Kotiin saavuttuani annoin usein hyvänyönsuukon, kun olitte jo nukkumassa ja hyvänpäivänsuukon aamulla ennen töihin lähtöä. Vaikka kesät menivät monesti näin, sain onneksi tehdä kyseiset vuodet kausityötä, olla lasteni kanssa pitkät talvet yhdessä, kuljettaa kouluun ja nauttia yhteisistä hetkistä mahdollisimman paljon.

Kaipaan äärimmäisen paljon myös niitä vuosia, joita vietitte kotona aktiivisesti kavereiden kanssa. Meillä oli lähes joka viikonloppu joku ”ottopoika” tai ”ottotyttö” yökylässä. Monesti useitakin. Kuulen vieläkin ajatuksissani puheensorinan yläkerrasta, iloisen naurun, musiikin, pienet kinatkin. Se oli arvokasta yhteistä aikaa. Myös me vanhemmat saimme tutustua niin moneen hyvään ystäväänne ja kaveriinne, jotka ovat sitä edelleen. Silloin tiesimme teidän nuorten olevan turvassa ja monen muunkin vanhemman oli paljon helpompi olla kotonaan, kun he tiesivät oman lapsensa olevan meillä tallessa.

Edelleenkin kun astun tähän huoneeseen ja istun tälle tuolille, tietokoneen ääreen, vilkaisen saapuessani porraskäytävään ja kuulen vuosien takaa nuo äänet ja puheensorinan. Itkut ja naurut. Mielessä ja muistoissa ne edelleen säilyvät ja niitä on armoton ikävä. Monet kyyneleet on nuo muistot menneen vuoden kuluessa, tällä samalla tuolilla aikaan saaneet.

Myöhemmin liikuitte paljon kylillä ja kavereilla. Monesti olimme äärimmäisen huolissamme, etsimme ”kissojen ja koirien kanssa”, mutta useimmiten olimme kuitenkin paljon yhdessä. Silloinkin monesti isän kännykkä soi ja pyysitte ”faijan” mukaan seuraksenne kavereille. Niille meidän yhteisille kavereille, joita oli siihen aikaan todella paljon. Vietimme monet yhteiset illat, viikonloput, festarit ja harrastetapahtumat koko perheen kesken, joihin kelpasi äidin lisäksi aina myös isä. Meillä ei ollut tyttöjen ja poikien juttuja. – Meidän jutut olivat yhteisiä. Ehkäpä kaverinne sinua ja sisartasi juuri siksi kutsuivatkin ”veljeksiksi” ja sanoivat teitä ”koviksi jätkiksi”.

Monesti vitsailin: - Jos ette kehtaa minua sanoa isäksenne sellaisille kavereille, jotka eivät minua tunne, ”sanokaa heille että olen isoveli”. Aina kuitenkin kehtasit sisaresi kanssa isänne kaikille omana isänänne esitellä ja se lämmitti sydäntä äärettömästi.

Sinä vuonna kun lähes peräkkäin muutitte omillenne, pois kotoa, tunsin menettäneeni teidät kokonaan. Oli todella tyhjä olo. Käyskentelin lähes tyhjässä yläkerrassa pala kurkussa. Oli suuri ikävä ja huoli pärjäämisestänne. Samalla ymmärsin, että jonain päivänä kaikki rakkaat ”nuput” tarvitsevat omaa elintilaa avautuakseen kokonaan. Siihen on vaan totuttava. Tiesin että pärjäät sisaresi kanssa toisianne tukien ja vakuutimme kotoa käsin auttavamme, aina kun vain tarvetta on. Näin myös toimimme ja erillään asuminen saattoi myös yhdistää perhettä jossain määrin. Ainakin näin jälkikäteen ajatellen, vaikka toki nuorilla aikuisilla ne omat menonsa on. Edelleen liikuimme paljon yhdessä, laulettiin, pidettiin hauskaa ja istahdettiin porukalla saman pöydän ääreen aikaa viettämään.

Rakas tyttäremme, olen siitä onnellinen, kun viihdyit kotona todella paljon viimeisinä elinviikkoinasi. Oli kiva tulla töistä kotiin, kun rakas tytär oli vastassa kaunis hymy kasvoillaan ja kahvi keitettynä. Tästä tuli jälleen ne vanhat hyvät ajat mieleen, kun asuit sisaresi kanssa vielä kotona. Niistä viimeisistä yhteisistä hetkistä jäi lämpimät muistot, sekä todella vahva läheisyydentunne. Aivan kuin olisit tälläkin hetkellä kotona kanssamme, vaikka emme sinua näe kuin valokuvissa. Nyt kun olet lopullisesti pois ja pahin pelkomme on toteutunut, sellainen läheisyydentunne on meille erittäin tervetullut. Surua ja ikävää se ei kuitenkaan sulje koskaan pois.

Vaikka suuri osa vanhemmista lastensa vuoksi alati pahinta pelkäävät, eivät he sitä koskaan suostu etukäteen uskomaan, että se lopullinen menetys saattaa olla jonakin päivänä totta. Ei tätä todeksi usko aina vieläkään. Edelleen jokaisen pätkäunenkin jälkeen toivoo heräävänsä painajaisesta ja asioiden olevan entisellään. – Toivon näkeväni sinut täällä, kotona, hymy kasvoilla. Ei tällaista kohtaloa voi etukäteen elää, eikä pidäkään. Hulluksi se ihmisen tekisi. Eikä se ole kaukana nytkään.

En voi koskaan käsittää, miksi sinut meiltä näin julmalla tavalla pois vietiin? Miten joku saattoi ottaa niin suuren vallan omiin käsiinsä, että kykeni riistämään viattoman ihmishengen. Motiivi on jäänyt arvoitukseksi ja niin se tulee arvoituksena ikuisesti säilymään, ellei ihmeitä tapahdu. Epäkohtia on monia, ristiriitojakin. Tieto ja totuus ei perhettämme ehkä helpota, mutta tietämättömyys on kaikkein suurin lisätaakka, tämän täydellisen katastrofin keskellä. Ylenpalttista hyvyyttäsi ja lojaalisuuttasi käytettiin törkeällä tavalla sinua vastaan hyväksi ja näin sinut vietiin meiltä kokonaan pois. Sinut vietiin pois myös siltä rikkaalta elämältä, jota valtavan elämänhalusi vuoksi sinun olisi pitänyt saada vielä pitkään jatkaa.

Menetyksesi on kaikella tavalla liian suuri taakka meidän kaikkien lähimmäistesi kannettavaksi. Kukaan meistä ei tule koskaan enää olemaan täysin oma (entinen) itsensä. Suru ja ikävä on jokapäiväistä, se on ympäri vuorokautista. – Nyt jo ympärivuotista.

Ensimmäisenä olet mielessämme vuoden jokaisena päivänä, kun silmämme avaamme. Joka ainoa ilta, kun silmät suljemme. – Ne lukemattomat yöt, jotka edelleen valvomme.

Rakas ja ihana enkelityttömme, sinä olit tämän perheen järkkymätön tukipilari, joka sitoi meidät kaikki vahvasti yhteen. Sinä sait meidät innostumaan kaikesta, niin uusista kuin vanhoistakin asioista. Sinä sait sisaresi, kuten myös meidät vanhemmat paremmin liikkeelle. Edelleen myös saman pöydän ääreen syömään, pitämään hauskaa, joskus vain hiljaa olemaan.

Olimme kaikki Joulut ja muut juhlapyhät lähes poikkeuksetta yhdessä. Jokainen voi kuvitella mitä ne ovat nyt. Voivat ainakin yrittää kuvitella, millainen oli hetki sitten viettämämme Joulu. Ei sitä voi ”kokematon” tietää, ei edes kuvitella. – Valitettavasti vain saman kokenut voi sen jotenkin aavistaa.

Rakas tyttöni, monesti ajattelen että olisin isänäsi antanut henkeni puolestasi. Uskon edelleen, että kolme vahvaa naista olisi tässä kurjassa maailmassa pärjännyt paljon paremmin, kuin tällä hetkellä yksi heikko isä, sekä kaksi vakavasti haavoitettua naista. – Rakas äitisi ja äärettömän läheinen sisaresi. Joskus uskottelen itselleni, että minua täällä vielä tarvitaan, aivan kuten tarvittaisiin sinuakin. Mutta totuus on, että sinulla olisi täällä paljon enemmän annettavaa. Sinua rakastettaisiin kuten lähimmäistä tulee rakastaa. – Kaveritkin olisivat olemassa.

Vaihtoehtoisesti makaisin tälläkin hetkellä, paljon mieluummin kaulasta alaspäin halvaantuneena sairaalavuoteella liikkumattomana ja kokisin sen kaikkine kärsimyksineen, kunhan vain olisit täällä. Saisin ainakin kuulla äänesi, näkisin iloiset kasvosi ja tuntisin jollakin tavalla halauksesi. Se ei olisi läheskään näin suuri tuomio koettavaksi tässä julmassa maailmassa, jota nyt loppuelämämme ajan käymme läpi. Tämä tuomio on aivan liian rankka ja liian pitkä – Se on elinikäinen.

Tämä tuomio koskettaa minun lisäkseni koko perhettä, sekä äärettömän montaa läheistä ihmistä. Kukaan meistä ei pysty tätä tuomiota välttämään, se ei koskaan lakkaa tuntumasta henkisen ylikuorman lisäksi fyysisenä taakkana. Tämä taakka ei irrota otettaan enää koskaan yhdeksikään päiväksi. Mitenkään tätä ei voi sivuuttaa, mihinkään sitä et pääse edes hetkeksi piiloon.

– Tätä tuomiota ei tulla koskaan lieventämään ehdolliseksi.

Rakas tyttäreni! Vaikka kuolemastasi on nyt vuosi, minusta tuntuu siltä että juttelimme ja halasimme vasta eilen. Kuten halasimme aina, kun kotiovesta ulos astuit. Siltikin tämä on ollut elämäni pisin vuosi. Sellainen vuosi, joita vuosien tulisi olla silloin, kun ihmisellä on vahva elämänhalu. Tulinen tahto saada nauttia pitkästä elämästä ja nuoruudesta, kuten sinulla oli. – Sinulle sitä ei suotu, että olisit saanut jatkaa elämäsi parasta aikaa.

Me emme koskaan saaneet viettää kolmistaan yhteisiä 21-vuotissynttäreitä (Isä ja Tyttäret), niin kuin suunnitelmissamme oli ne toteuttaa suuremmassa mittakaavassa kesällä 2011. Kutsua mukaan yhteisiä kavereita ja pitää yhdessä hauskaa. Kuten aina leikillisesti sanoin, en ole ensimmäisen 21-vuotissyntymäpäiväni jälkeen viettänyt, kuin 21-vuotissynttäreitä. Siinä samaisessa iässä oli vielä vuosi sitten tämän isän ikinuori sielu ja sydän. Nyt ne vuodet rymähtivät kerralla niskaan, jotka on aiemmin jääneet laskurista pois. Ja ne näkyvät myös peilissä.

Lähes päivittäin ajattelen näin: - ”Omalla kohdallani vuodet saisivat kulkea nyt niitäkin vuosia vilkkaammin, jotka aiemmin kuluivat kuin siivin. Tämä elinikäinen tuomio vanhentaa ja kuluttaa, eikä siihen ole muutosta tulossa. Tämä syö ja nävertää, niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja se kaikki ajaa eittämättä ennenaikaiseen hautaan”. En henkilökohtaisesti, eikä varmasti kukaan läheisistäsi kaipaa yhtään enempää kuluneen vuoden kaltaisia, äärettömän pitkiä ja raskaita vuosia, mutta huono niiltä on enää välttyä. Jokainen on käytävä läpi, eikä niitä voi mieleisekseen enää koskaan muuttaa. Mikään entinen ei yksinkertaisesti enää kiinnosta.

Jokainen päivä on vain elettävä, juuri niin pitkälle kun se lopullinen armahdus astuu voimaan. Sitä päivää ei valitettavasti kukaan voi tietää. – ”Ja niin tässä mennään päivä kerrallaan kuin kuolemantuomittu vanki, joka odottaa sitä viimeistä armahdusta”. Jokainen raskas päivä, viikko, kuukausi ja vuosi on väkisin lusittava, eikä tästä vankilasta ole enää ulos palaamista. – En koskaan enää ole yhteiskuntakelpoinen, enkä koskaan enää sopeudu normaaliin elämään täysipainoisesti.

Jokainen meistä suree omia vanhempiaan, kukin oman aikansa, kun heidät lopulta menettävät. Myöhemmin suru muuttuu hyviksi muistoiksi, joita voi jopa nauraen jakaa. Lähtöjärjestys on silloin järkeenkäypä ja jokaisen mielestä oikea. Oman lapsen ja nuoren sisaruksen kohdalla tilanne on toinen. Suru ja ikävä syvenee päivä päivältä, raastaa mieltä ja sisuksia. Kukaan meistä ei ole ansainnut itselleen sitä hetkeä, kun joutuu hautaamaan oman lapsensa ja läheisen sisarensa aivan liian nuorena.

Tokihan ne hyvät muistot sisimmässä elävät, mutta suru ja murhe ne päivittäin nujertaa. Ei niitä koskaan pääse sillä tavalla muistelemaan, kuin vanhempien menetysten kohdalla. – Ne eivät koskaan muutu iloisiksi muistoiksi, joita voisi nauraen käydä läpi. Toivottavasti edes hymyillen jonakin päivänä.

Onneksi siskosi perheelle suotiin tämä pieni kallisarvoinen ihmisen alku (elämänlähde), joka antaa sisarellesi ja siinä sivussa myös meille isovanhemmille voimaa selviytyä tässä kovassa maailmassa. Olen iloinen siitä, että tämä pieni ihminen saa kantaa sinun muistoa sisaresi ja meidän kaikkien läheistesi rinnalla. Olen hyvilläni myös siitä, että tämä pieni ihminen sai silloin alkunsa, kun sinut vietiin meiltä pois. Vaikka tämä pieni ihminen tätiään nytkin tarvitsisi, on hän ehdottomasti paras muisto sinusta. Ja tärkeintä on, että tämä uuden elämän alku sai syntyä terveenä ja toivottuna rakastavaan perheeseen, aivan kuten sinäkin aikoinaan kaksossisaresi kanssa.

Rakas enkelimme, olen nyt täysin varma siitä, että tämä uuden elämän alku on syntynyt jakamaan sinun rakkauttasi ja saaman sitä rakkautta, jota me sinulle konkreettisesti tahtoisimme jakaa. – Tässä pienessä ihmisessä elää sinun sielusi ja sydämesi, kuka ties.

”Nuku rauhassa lapsonen.

Minä untasi valvoen.

Sä et koskaan yksin jää.

Milloin on päivä viimeinen.

Sitä koskaan mä tietää voi en.

– Uskon vielä kohdataan”.

”Niin repivää, on sun muisto säilyttää.

Yksinään, täältä kaikki lähdetään.

Mitä teen, jos kaikki onkin tässä,

yhdessä elämässä?

– Tuhkaa ja ikävää”.

- Arttu Wiskari -

Tammikuun 20. päivä 2012 – Käsittämättömän menetyksemme vuosipäivänä.

Rakasta tytärtä syvästi kaivaten

- Isä -

Yksi tyttäremme lempikappaleista Kaija Koon sanoin: - http://www.youtube.com/watch?v=7Pzq8M2ed3E