Tänään maanantaina 30.5.2016 vietämme tyttäriemme kuudennet syntymäpäivät, joista puuttuu edelleen se entisenlainen nauru ja ilo. On jälleen aika muistella hieman syvemmin niitä aikoja, kun lapsemme syntyivät ja olivat erittäin tervetulleita elämäniloja – isän ja äidin ykkösiä.

Muistan kuinka haikeana seurasin ikkunasta, kun lähes silmänräpäyksessä tyttäremme lähtivät ensimmäiselle koulutielle suurien koulureppujen kanssa. Olivat ihan kohta jo yläasteiässä, pääsivät ripille, aikuistuivat ja ihan kohta muuttivat asumaan omilleen.

Sinä päivänä, kun molemmat tyttäremme pienen ajan sisällä muuttivat virallisesti pois kotoa ja lähtivät koettelemaan omia siipiään, tunsin tietenkin kovasti huolta heidän tulevaisuudestaan, mutta myös täsmälleen samanlaista puristusta ja ikävää kuten tälläkin hetkellä.

Istuin pitkään haikeana yläkerrassa ja kuuntelin hiljaisuutta, joka muuttui muistoissani ajoiksi, kun yläkerran huoneista kuului naurua, laulua, musiikkia, puheensorinaa ja joskus pientä nahisteluakin.

Vaikka perheemme oli silloin vielä täysin ehjä ja asiat olivat kaikella tavalla hyvin, oli meillä kaikilla perheenjäsenillä uusi ja erilainen tulevaisuus edessä. Sillä hetkellä tuntui kuitenkin siltä, kuin olisin menettänyt rakkaat lapsemme. – Onneksi niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan elämäntilanteiden muuttuminen omalla tavallaan yhdisti perhettämme entisestään.

Jos jatkan menneiden aikojen muistelua tässä blogissa lisää, tulisin yhä enemmän toistamaan itseäni aiempien kirjoitusten kanssa. Toki sellaistahan muisteleminen, ainakin tässä vaiheessa vielä on, kun myös oma elämä on pysähtynyt aikaan ennen toisen tyttären lopullista menetystä, mutta silti pitää pyrkiä keräämään uusia muistoja toisen tyttäremme, sekä äärimmäisen rakkaiden lapsenlasten elämästä. – Näinä äärimmäisen tärkeinä ja suurina päivinä, kun käy läpi lastensa syntymää sekä lapsuutta normaalia syvemmin, lisää se väkisinkin edelleen tuskaa.

Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen siitä, että sain taas tänään istahtaa samaan kahvipöytään, rakkaan tyttäremme, hänen puolisonsa ja lapsenlastemme kanssa, vaikka emme varsinaisesti mitään juhlineet. – Jos emme viettäneet varsinaisesti itse syntymäpäivää, kahvittelimme ainakin toisen ykkösemme tämänkeväistä valmistumista, mutta tietenkin me vanhemmat annamme arvoa sydämissämme myös hänen syntymäpäivälleen.

Vaikka tämä päivä ja vuodenaika on vuodesta toiseen erittäin raskas, on isän oltava ylpeä tyttärensä valmistumisen johdosta, koska hän jaksoi ajaa pitkiä välimatkoja opiskelupaikan ja kodin välillä, sekä lukea ankariin tentteihin kahden pienen lapsen äitinä. – Tänään meillä olisi takuuvarmasti vietetty tyttäriemme 26 vuotis-syntymäpäiviä koko perheen voimin täysin erilaisissa merkeissä, ellei yksi olisi joukosta poissa.

Olen kirjoittanut täällä aiemmin, ehkä useaankin kertaan, kuinka suru muuttaa muotoaan ja kuinka en kyseistä lausetta voinut aikoinaan sietää.

Itse asiassa en sulata sitä tyystin vieläkään, koska ei se ainakaan omalla kohdallani ole muuttunut, vaan surua sekä ikävää tuottavan vuoristoradan rytmi on vaihtunut aallonharjan ja aallonpohjan suhteen. – Suru ja ikävä on, ja tulee olemaan loppuelämän mittainen taakka, jonka kanssa on pakotettava itsensä elämään.

Näiden vuosien aikana, (joita me lapsensa menettäneet vanhemmat vertaamme päiviin tai korkeintaan viikkoihin) olen pakottanut itseni katsomaan tulevaisuutta erilaisen ikkunan läpi, koska ensimmäisinä suruvuosina mielessäni kävi erittäin synkkiä ajatuksia, tämän maanpäällisen elämän jatkumisesta.

Nyt olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, kuinka paljon enemmän olisin menettänyt, ellen olisi saanut koskaan tuntea lapsenlasten puristavaa halausta reisissäni jälleen tänään ja kuulla niitä pikkuihmisten riemunkiljahduksia – pappa, pappa, pappa, ennen kuin ehdin astumaan toisen tyttäremme perheen kotiovesta sisään. – Sellainen vastaanotto saa raavaankin miehen herkistymään.

Hyvää 26 vuotis-syntymäpäivää enkelityttömme, toinen rakas ykkösemme sinne taivaankotiin. – Päivä päivältä lähempänä, on meidän uudelleen tapaaminen.