Alkuajatelmia

Siitä on nyt lähes kolme vuotta, kun menetimme toisen tyttäremme. Joulunaikaa edelleen elämme, joka on perheellemme aina vaikea ajankohta ylittää. Joulupöydässä on ikuisesti yksi tyhjä paikka, jota kukaan toinen ihminen ei voi koskaan korvata.

Toinen tyttäremme, sekä lapsenlapset tuovat toki iloa elämään, aina kun tapaamme, mutta eivät silti korvaa sitä tyhjää paikkaa ruokapöydässä tai meidän vanhempien sydämissä. – Heille on niissä aivan oma korvaamaton paikkansa.

Kaiken lisäksi taas tammikuu lähestyy. Surun ja ikävän täyttämä tammikuu, jolloin tyttäremme meiltä lopullisesti vietiin vajaat kolme vuotta sitten. Kyseisen ajankohdan vastaanottamiseen ei meistä perheenjäsenistä kykene kukaan ennakkoon latautumaan. – Se tulee eittämättä ihan joka ainoa vuosi.

Ajattelin tässä tekstissä penkoa esille kaikki kokemukseni ns. yhteiskunnallisesta tuesta, jota olen saanut erittäin vaihtelevalla menestyksellä ”sairauteni” hoitoon. – Lapsensa menettäneen isän ”sairauteen” jolle en ole vieläkään keksinyt nimeä.

Pitkään olen vältellyt kirjoittamista ”hulluuspillereistä”, koska se on miehelle liian arka aihe näinkin julkisesti puitavaksi. Mutta jos en siitä koskaan kirjoita, jää se loppuelämäni ajaksi kalvamaan - ja kuinka moni kaltaiseni ajautuu itse tai hänet samalla tavoin eksyttämällä ajetaan vastaavaan umpikujaan, jossa olen tälläkin hetkellä. – Yhteiskunnasta täysin syrjäytyneenä sekä yhtä lailla syrjäytettynä.

Selvennys tähän kohtaan: – ”Hulluuspillerit” nimitystä käytän tämän päivän kemiallisista mielialalääkkeistä. En ole aiemmin niistä rohjennut kirjoittaa, koska kukapa meistä myöntää, että sellaisten koekaniiniksi edes pahimmassa hädässä suostuisi.

En suostunut aluksi minäkään, koska olen nähnyt hyvin monen ihmisen raunioituneen niiden vuoksi lopullisesti. – Olen tähän asti kieltänyt niiden kokeilun kaveripiirissäni ja pyrkinyt ensin niiden tehon testaamaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta saattaisin tehdä monelle karhunpalveluksen, jos en rehellisesti niiden vaikutuksesta omalla kohdallani kertoisi.

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut: – Lopullisen menetyksen myötä, elämäni muuttui pelkäksi päivä kerrallaan olemiseksi. Tekevältä mieheltä vietiin tyttären mukana totaalisesti kyky toimia, taito elää, sielu iloita ja sydän rakastaa.

Sellainen mies, joka oli ennen lähes aina liikkeessä, omasta mielestään joskus jopa ahkera, jonka oli aina jotain pientä tehtävä, tykkäsi harrastaa sitä mistä eniten milloinkin piti, jonka oli saatava jonkun läheisen tai kaverin kanssa olla pääsääntöisesti kasvotusten. –  Sellainen ihminen kun tyrmätään irvokkaasti viikatemiehen välikäden välityksellä kotinsa pieneen ”vankiselliin”, täysin ulkomaailmasta erakkona olemaan, suostuu sellainen "elävältään kuollut" ennemmin tai myöhemmin kokeilemaan myös jotain itselleen sopimatonta.

Suostuessani ajattelin, - ”Koska täysi raunio olen jo nyt, mitä menetettävää itselläni enää on" - "Onhan ”kallonkutistajat” on parin vuoden ajan yhteen ääneen vakuuttaneet ”hulluuspillereiden” hyvyydestä ja elämänlaatua parantavasta tehokkuudesta”. – Ja koska kaltaiselleni on jossain vaiheessa aivan sama, antaako kemikaalit elämään helpotusta, vai vievätkö ne lopulta koko ukon hautaan, kuulee itsensä sanovan: – ”Anna se resepti tänne”.

Sillä hetkellä, kun juuri saamaansa reseptiä hypistelee käsissään, muistaa puhuneensa kallonkutistajalle:  – ”Otan tämän nyt vastaan ja kokeilen, että voin teille todistaa, ettei ”hulluuspillerit” minusta enää ihmistä tee - ettekä te voi minua koskaan siitä moittia, ettenkö ole teidän myrkkyjänne ainakaan kokeillut. Ihan sama syönkö näitä, halailenko puita vai kyttäänkö yksikseni nuotiota. Pari jälkimmäistä varmasti lohduttaa hetkellisesti enemmän, kun nämä lääketehtaiden valmistavat kemialliset myrkyt”.

Ja taas, ties monennenko kerran ”kallonkutistaja” vakuuttaa minut hienosti: – ”Mielialalääkkeitä käyttää suurin osa suomalaisista, niiden käyttöä ei voi havaita päälle päin. Sinun tapauksessasi ne leikkaavat sopivassa määrin jatkuvaa surua sieltä tunnetason alapäästä ja vastaavasti tunnetason yläpäästä aavistuksen elämäniloa - mutta ei se sinun tapauksessa varmaankaan aluksi haittaa, koska ei sinulla elämäniloa ja halua ole muutenkaan. Kun vain muistat samalla harrastaa jotain uutta ja pakotat itsesi tekemään hiljalleen jotain, huomaat kohta kykeneväsi niihin töihin ja harrastuksiin, joihin olet kyennyt ennenkin”.

Siis kunhan pakotat itsesi tekoihin, joihin et muutenkaan kykene, on aivan sama mitä suuhusi laitat ja kun niihin uskot riittävästi itse, olet kohta taas terve kuin pukki. - Näinhän se kaava menee, tai ainakin sen oletetaan teoriassa menevän.

Varoitan sinua blogin lukija: - Tästä tämä tarina vasta alkaa, joten tekstistä tulee varmasti äärimmäisen pitkä, ellei pisin täällä aiemmin julkaistuista. Viimeistään nyt hae kuppi kahvia, ota parempi asento ja järjestä itsellesi pikkuhetkeä enemmän aikaa.

Silloin kun tartun johonkin aiheeseen, tahdon penkoa sen pohjamutia myöten ja kirjoittaa kaikki aiheeseen liittyvät kokemukseni kertaheitolla. – Tämä syö niin paljon miestä, että perinteisiltä kolmen tunnin uniltani tähänkin yöhön heränneenä, tahdon antaa tälle tekstille kaikkeni.

 

Suruni alkulähteillä

En muista olenko kirjoittanut tässä blogissa aiemmin, millaiset olivat ensikokemuksemme ns. kriisiavusta perheemme kohdalla, mutta puin myös sen vielä tähän samaan tekstiin lyhyesti.

Saimme tyttäremme menetyksen jälkeen vasta parin päivän kuluttua ajan kahden kriisihenkilön tapaamiseen. En muista tänä päivänäkään, olivatko kyseiset ihmiset virkavallan, seurakunnan vai jonkun muun tahon järjestämiä, mutta jostainhan ne rattaat kuulemma lähtevät käyntiin, kun kriisi iskee perheeseen - salaman lailla kirkkaalta taivaalta.

Enpä muista juuri sitäkään, mitä sen puolitoista, kaksituntisen aikana juteltiin. Ainoa kysymys, joka ns. ammatti-ihmisiltä jäi mieleen loppuelämäkseni – ”Oletteko varmoja, ettei tyttärenne tehnyt itsemurhaa”.

Täysin järjetön kysymys, täysin järjettömällä hetkellä, täysin järjettömiltä ihmisiltä...

Sillä hetkellä kaiken shokin keskellä menimme sanattomaksi, enkä edes minä, sanavalmis mies osannut ladella: - ”Jaa itsemurhaa, tyttäremme, joka oli äärimmäisen kuolemanpelkoinen ja elämänhaluinen ihminen, jolla oli suunnitelmia, joka ei jättänyt mitään viestiä ja hänen asunnollaan kaikki oli jätetty siten, että hänen on ollut tarkoitus palata kotiin ihan vain pieneltä pistäytymiseltä ulkosalla”.

 

Ammattiapua

Tässä vaiheessa voin vakuuttaa, että sain myös pienen hetken oikeaa ammattiapua. Sain ajan oman kunnan psykologille, joka oli nuori nainen. En osaa arvioida hänen ikäänsä, mutta ei varmasti paljon yli parin kympin, saattoi olla jopa tyttäremme ikäinen - alle kolmekymppinen kuitenkin. Ensi näkemältä ajattelin, että mihin minä olen joutunut. – ”Mitä tästä tulee, kun noin nuori tyttö on laitettu suruani lievittämään”.

Muutama käyntikerran jälkeen havaitsin, että tuo nuori nainen panosti kaikkensa surutyöhömme. Hän oli ehkä lähiaikoina vasta valmistunut, hyvin vähän kokemusta alasta ja minä olin hänen ensimmäinen lapsensa menettänyt omainen, jonka kanssa työskennellessä tämä nuori ihminen ei kyennyt omiakaan tunteitaan peittämään. – ”Ei ollut vielä karaistunut ja kovettunut työhönsä”, jonka vuoksi näin jälkikäteen ajatellen hänen apunsa oli kaikkein pyyteettömintä, jota olen tämän vajaan kolmen vuoden aikana, syvästi suriessani lämpimästi kokenut.

Aika aikaansa kutakin – kun vastaan tulee byrokratianrattaat, on aika siirtää ihminen suurempien auttajien käsiin. Varsinaisten ”kallonkutistajien paakaroitavaksi", että hänestä saataisiin leivottua uudelleen yhteiskuntakelpoinen ihminen.

Nuoren psykologin kanssa kävimme hyvin henkevän keskustelun viimeisellä tapaamisella. Hän ei voinut peittää tunteitaan, enkä minä voinut olla kertomatta hänelle, millaisia ihmiskohtaloita hän tulee vielä uransa aikana näkemään. – Toivotin hänelle kaikkea hyvää valitsemalleen uralle, koska aavistin ettemme varmasti enää tapaa.

 

Puoskarilta puoskarille

Sain siis lähetteen paikallisen psykiatrisen yksikön ”ammatti-ihmiselle” jonka luona kävin muistaakseni pari kolme kertaa. Tämän jälkeen oli tarkoitus tavata kyseisen yksikön ylilääkäri ja tehdä hänen kanssaan hoitosuunnitelma jatkoa silmällä pitäen.

Aluksi minut otti vastaan hieman itseäni vanhempi nainen, joka oli selvästi väsynyt työhönsä, tehnyt sitä ehkä vuosikymmeniä, ei juuri puhunut, antoi kyllä puhua – ehkä kuunteli. Ainakin kovasti teki muistiinpanoja. En tiedä oliko hän jonkinlaisten lääkkeiden vaikutuksen alainen itse, vai muuten vaan synkkämielinen ihminen, mutta en saanut häneen mitään kontaktia.

Minä puhua pulputin, koska olin aiemmin nuoren psykologi-tytön tavatessani ja muutaman lähes mykän käyntikerran jälkeen saanut itseni avoimeksi (varmasti hänen avullaan), tahdoin jakaa suruani nyt ”kokeneelle ammattiauttajalle”, että hänen on helpompi ymmärtää missä tilanteessa minä sillä hetkellä olen. – Naisen kynä kävi, suu ei. Muutaman käyntikerran jälkeen tämän hiljaisen ja ylimalkaisen naisen kanssa astelimme yhdessä herra ylilääkärin juttusille. – Aikaa oli varattu muistaakseni puolitoistatuntia.

Ylimielinen ylilääkäri otti minusta heti otteen. Välittömästi minulle alettiin puhua mielialalääkkeistä ja vasta sitten minun hoitotarpeistani ja varsinaisesta hoitosuunnitelmasta. Ryhdyin asialliseen vastaiskuun ja lähdin puhumaan: – ”Jos kemikaaleilla voidaan ronata ihmisen aivotoimintaa, miksi sitten masentuneet ja hullut lisääntyvät tässä maailmassa ja psykiatrien työtaakka sitä mukaan. Luulisi että te olisitte pitkänä jonona työvoimatoimiston listoilla, jos sellainen lääke olisi keksitty, että ihan jokainen totaalisen romahtanut ihminen olisi parantunut tai päässyt surustaan kokonaan yli – Ja pitääkö surusta kokonaan luopua, onko se rakas omainen pakko kokonaan unohtaa”?

Pyrin kertomaan mielipiteeni hänelle asialinjalla, mutta tulin huomaamaan, että olin mielipiteineni ihan kohta hänen vihamieslistallaan numero yksi. – Huomasin menettäneeni sen vähäisenkin ihmisarvon hänen silmissään.

Tapaaminen oli äärimmäisen piinaava, kuin pahimman rikollisen ristikuulustelu, jossa en juuri suunvuoroa saanut. Äärettömän hermostunut ja epäammattimainen ”puoskari” keinuu hermostuneena tuolissaan edestakaisin, kuin pahemman luokan hullu. Hullu joka ei arvosta minua ihmisenä lainkaan. Aivan kuin olisi unohtanut syyn, miksi olen hänen haastateltavanaan – ehkä unohtikin.

Hetkittäin hän on lähes kasvoissasi kiinni kynäänsä pyöritellen, käännellen ja kytäten. Kohta hirveällä energialla ponnahtaa tuolinsa selkänojaa vasten vääntelemään naamaansa, vähättelemään harrastuksiasi, elämäntapaani ja elämänarvojani. Palaa taas kumartuneena kasvojeni eteen, tuijottaa silmiin, vähättelee minua jopa lasteni kasvattajana ja isänä. Nainen seuraa minua sivusta kuin hai, kirjoittaa kynä savuten, eikä puhu edelleenkään mitään. – Tapaamisen lopuksi, jo hieman yliajalla ylilääkäri heittää eteeni Cipralex- reseptin, sanatarkasti näillä saatesanoilla: – ”Et saa näillä pillereillä tytärtäsi takaisin, mutta koita jos ne helpottaa”.

Sen verran rankka oli kyseinen kokemus, etten muista kotimatkasta mitään. Lääkärin lause pyöri päässäni, mietin kuulinko tosiaan oikein, olenko tulossa lopullisesti hulluksi ja näinkö unta koko tapaamisesta. Mieshän oli kuin sekopäälääkäriksi tekeytynyt koomikko huumorisarjasta Ketonen & Myllyrinne. – Ei, kyllä se totta oli...

Kotona revin reseptin, päätin etten koskaan tule moisia myrkkyjä suuhuni laittamaan, lähetin lääkärille sähköpostia jyrkin saatesanoin ja peruin kaikki aikani kyseiselle ”ammattikunnalle”. - Näin tein silloin oman hoitosuunnitelmani: - Minä en puoskareiden apua kaipaa.

Ennen edellä mainitun ”puoskarin” tapaamista, en ikinä myöntänyt itselleni, että minulla olisi ollut jotain masennukseen viittaavaa. Kuvittelin kaiken olleen vain stressiä. Varsinkin nyt kun on ollut surua ja murhetta, olen kuvitellut olevani ainoastaan surun uuvuttama, mutta en uskonut olevani pohjattoman masentunut.

Kyseisen lääkärin tapaamisen jälkeen, heti samana iltana poskeeni ilmestyi parin euron kolikon kokoinen herpes-alue, jota lääkitsin ja rasvasin pari viikkoa ennen kuin se parani. Tulehdusta oli vielä pitkään sen jälkeen. Herpes on iskenyt takavuosina, ns. stressikausina ennenkin, mutta ei ikinä näin pahana. Tässä vaiheessa opin erottamaan stressin masennuksesta ja päinvastoin. – Ei tuo tapaaminen siis aivan turha ollut.

 

Uudelleen itseä niskasta kiinni

Surumyrskyn aallonharjan ja aallonpohjan välillä kamppaillessani monesti mietin nuorta psykologia, joka oli ainoa inhimillinen kokemus, täydellisen elämäntilanteen muuttumisen jälkeen. Mietin monesti, - tilaanko hänelle uuden ajan ja kerron mitä olen toisaalla kokenut. Ajattelin ettei minulla ole paluuta enää hänen asiakkaakseen, koska määrärahat ym. sanelevat kunnissa niin paljon, että ihmiset siirretään mieluummin muihin käsiin.

Unohdin asian mielestäni ja päätin pureskella suruni yksin. – Olinhan hänellekin jonain huonona hetkenä sanonut, ettei minua yhtään helpota, vaikka asioitani jollekin koulutuksen saaneelle juttelen. Kotona on ymmärtäväiset kissat ja koira, joille voin yhtä hyvin surustani puhua, eikä se kevennä oloani yhtään sen enempää.

Kului aikaa noin vuoden verran ja tulin taas toisiin ajatuksiin. Mietin, että olisiko se toisaalta kuitenkaan huono vaihtoehto jonkun ihmisen kanssa välillä jutella, koska en enää ketään muita ulkopuolisia ihmisiä, saati kavereitakaan kykene tapaamaan. - Paikka on rauhallinen ja hyvä käydä, koska siellä ei ulkopuolisiin törmää.

Otin yhteyttä uudelleen, kuntaamme palvelevan "aliurakoitsijan" ajanvaraukseen ja ajattelin palata tuon inhimillisen nuoren naisen asiakaslistalle, jos se suinkin on mahdollista. Pelkäsin ettei ole, mutta sain samana päivänä vastauksen, että olen tervetullut. – Tosin ammattihenkilö on vaihtunut, koska aiemmin tapaamani nuori nainen on vaihtanut työnsä perässä paikkakuntaa. Harkitsin uutta vetäytymistä, mutta saavuin paikalle kuitenkin.

Tällä kertaa vastassa oli hieman varttuneempi nainen. Ehkä jonkun verran itseäni nuorempi. Helposti kykenin hänelle puhumaan ja löysimme heti yhteisen sävelen. – Olihan hänellä hyvää pohjaa nuoremman naisen raporteista, jotka käynneistäni oli edelleen arkistossa.

Ehkä noin vuoden verran tätä uutta ”ihmistuntijaa” tapasin ajoittain, mietittiin erilaisia hoitomuotoja, mistä lie hypnoosin tapaisesta liiba-laabasta, aina sähköshokkeihin. Mietin mielessäni – ”kas kun ei sentään lobotomiaa ehdota”. Jos kerran on pakko johonkin tarttua, tulla hoidoissa yhtään vastaan ja yrittää myös itsekin itseään auttaa, päätin alkaa koekaniiniksi kemiallisille myrkyille, skeptisyydestäni huolimatta.
 

Hoitosuunnitelma keväällä 2013

Psykologi teki lääkärin kanssa seuraavanlaisen hoitosuunnitelman minulle keväällä 2013, juuri ennen kesälomalleen jäämistä. Aloitan Sertralin-kuurin lääkärin määräyksen mukaan puolikkailla pillereillä ja kasvatan annosta kuten ohjeessa neuvotaan.

Sovimme tapaavamme psykologin kanssa seuraavan kerran hänen kesälomansa jälkeen uudessa osoitteessa, koska heidän työpisteensä siirtyy kunnan eri kiinteistöön. Sen jälkeen tapaan psykiatrianlääkärin ja seuraamme lääkkeiden vaikutusta ja mietimme niiden jatkamista tai mahdollista vaihtamista. Tapaamisajat ja uuden osoitteen sain heti ennakkoon, jotka varmistettiin minulle vielä kirjepostina. - Ajat olisivat loppukesälle ja alkusyksylle.

Kesän mutustelin kyseisiä pillereitä ja totesin, että ihan sama kuin olisin syönyt kalkkitabletteja, ei ne minuun mitenkään vaikuttaneet. Päätinkin itse lopettaa niiden käytön, koska ei mitään vaikutusta ollut nähtävissä. – Jos ei pientä surun kevenemistä oteta huomioon, mutta sekin helpotus tuli ehkä kesän ja veneilyn myötä, koska pääsin ”vankilastani” neljän seinän sisältä hetkittäin luontoon.

Kun tapaamisaika vihdoin loppukesästä koitti, astelin osoitteeseen jossa minun oli tarkoitus psykologini jälleen tavata. Ei vaan näkynyt, eikä kuulunut ketään. Palasin kotiin ja ihmettelin, mistä nyt tuulee, olenko käsittänyt ajan väärin, onko hän sen erheessä väärin ilmoittanut, vai liekö sairastunut kohta lomalta palattuaan. – En lähtenyt asian perään kuuluttamaan, koska seuraava aika oli viikon parin päästä psykiatriselle lääkärille ja ajattelin häneltä uutta aikaa tiedustella kollegalleen, mikäli ei sitä aiemmin postitse ilmesty.

Psykiatrisen lääkärin tapasin elokuussa, kuten aika oli sovittu. Kerroin hänelle, ettei aiemmin määrätyt lääkkeet mihinkään auttanut - sama kuin olisin syönyt karamellia ja kerroin lopettaneeni ne jo kesällä. Hän tuumasi, että annosta olisi pitänyt edelleen nostaa. – ”Jaa, omatoimisesti olisin nostanut annosta päivä päivältä ja kohta mutustellut kymmenen tabua päivässä, ilman sen suurempaa tietoa vaikutuksesta. Ehkä ne lume-sontaa siis olivat, koska ei oltu niin tarkkoja annostuksesta, mietin”.

Lääkäri päätti, että vaihdetaan lääke vahvempaan ja mukaan tuli entistä tarkempi ohjeistus. – Kappas vaan - Cipralex, jonka reseptin aikoinaan, jo pari vuotta sitten revin, mutta päätin kokeilla kuitenkin. – Sanoin lääkärille, että sitä vielä kokeilen ja sitten saa myrkkyjen syönti olla, jos eivät mitenkään elämääni helpota.

Kovasti lääkäri varoitteli, että näitä lääkkeitä ei saa lopettaa kuin seinään, hypit kuin vieteriukko, saat lihaskouristuksia, sydämen tykytystä, näet salamaniskuja silmissäsi etc. – Mietin, että jopas alkaa vihdoinkin myrkyillä olla ne pelottavat vaikutukset, jonka vuoksi olen aina vältellyt kemikaalien mutustelua ja jättänyt niiden syömisen ns. enemmän nenästä vedettäville - sekä niille jotka eivät todellakaan pysty menemään päivääkään ilman niiden apua tai kyseiset myrkyt vaikuttavat heihin positiivisemmin.

Otin samalla puheeksi, miksi ei psykologistani ole mitään kuulunut? Lääkäri kertoo, että he vasta sinä päivänä tekevät muuttoa uuteen pisteeseen, eikä hän ole ilmeisesti muistanut ilmoittaa tapaamispäivän säilyneen entisessä "tukikohdassa". Ehdotin, että odotan psykologin saapumista paikalle, kun kuulin, että heillä on keskenään palaveri hetken kuluttua, oman tapaamisaikani päättyy. Lääkäri lupasi toimittaa kuitenkin viestini, ettei minun tarvitse jäädä odottamaan ja pyysinkin että psykologi lähettäisi minulle uuden ajan hyvin pian, koska kaiketi uuden lääkkeen vaikutusta pitää nyt seurata entistä tarkemmin - miten se minuun vuorostaan vaikuttaa, vai vaikuttaako sekään. – Uusi tapaamisaika luvattiin toimittaa postin kautta kotiin.


Tyhjänpäältä takaisin tyhjänpäälle

Olen nyt elokuusta lähtien uutta tapaamisaikaa odottanut, mutta ei sitä ole koskaan saapunut, enkä sitä enää kaipaa. Nähtävästi ei ole kukaan kiinnostunut, kuinka miehellä menee, kun on kemikaalit taas määrätty ja lyöty käteen. – Tosin mistäpä tietävät, olenko niitä edes hakenut ja nauttinut.

Kyllä hain, välittömästi - ja aloin itseäni ohjeiden mukaan myrkyttämään. En ensin havainnut mitään muutosta – ja miten olisin sitä itse sillä hetkellä havainnutkaan, vaimo huomasi kyllä. - Sivullinen näkee muutoksen paremmin. Vasta näin jälkikäteen olen huomannut, että myrkyt leikkasi suruani todella, vei tunteeni lähes nolliin, tekivät miehestä täysin sekopään, jonka viha ja katkeruus haki entistä enemmän sijaa tässä ränsistyneessä kehossa ja alkoi uhkaavasti levittäytyä entistä laajemmin myös ulkomaailmaan.

Näin jälkeen päin pelottaa itseäkin, mitä olisi seurannut, jos niitä myrkkyjä ammentaisin edelleen nieluuni, olisiko ne tehneet minusta ympäristölle entistäkin vaarallisemman ja kohta myös itsellekin arvaamattoman raivohullun. – En todellakaan tahdo tietää. Lopetin kyseisten myrkkyjen popsimisen hiljalleen ja kokonaan reilu kuukausi sitten - enkä niihin koske enää pitkällä tikullakaan. Paketin päälle kirjoitin punaisella kynällä – Älä edes harkitse – Myrkkyä!

Myrkkyjen piti niin tehdä minusta jälleen mies, mutta olen sama mitätön paska, joka olen ollut kohta kolme vuotta. Meni myrkyillä kyllä suru kuten luvattiin, josta en todellakaan tahdo kokonaan eroon. – Miksi en saa surra, koska en muuhunkaan kykene?

Oikeiden tunteitteni tilalle nousi entistä uhmakkaampi ja arveluttavampi viha ja katkeruus. Vihan ja katkeruuden kanssa joudun elämään loppuelämäni muutenkin, enkä todellakaan tahdo sitä missään nimessä korostaa kemiallisilla myrkyillä.

Ei kyseisillä myrkyillä alkanut myöskään lapio heilumaan, eikä palannut mikään muukaan tekemisen tarve. En saanut myrkkyjen avulla itseä vankilastani sen paremmin liikkeelle. Ei kasvanut innostus sen paremmin entisiin, kuin nykyisiin harrastuksiin. – Ne jotka on tällä hetkellä "olemisessani" mukana, ne ehkä myös pysyvät, muusta viis.

Sen päätin vakaasti, ettei kenenkään, eikä minkään tarvitse tulla suruani ronkkimaan, koska en muutenkaan mihinkään kykene. Tahdon surra täysin (luomuna) omana itsenäni, koska olen tämän surutaakan kerran kantaakseni saanut. – Mitä järkeä on myrkyillä viedä ihmiseltä suru kaikkine tunteineen, jos se ei kerran mitään muutakaan muutosta ihmisessä saa aikaiseksi. Lukuun ottamatta sitä ääretöntä mielipuolisuutta, joka ennestään hullussa ihmisessä korostui monin verroin enemmän. – Tahdon olla myös hullu omalla tavallani, en lääketehtaiden tavalla.

Olen saanut lähipiiristä noottia näiden vuosien aikana ja on selän takana irvailtu siitäkin, etten ole hakenut apua. Nyt sitten saavat irvailla, että on kallonkutistajaakin kaivattu ruuveja kiristämään ja mömmöjäkin pureskeltu. – Teet niin tai näin, aina joku oppii käyttämään sitä aseena.

Kyllä sitä apua on siis tosissaan haettu, mutta ei me miehet näistä tahdota kovin suurta meteliä pitää ja kailottaa niistä pitkin maailmaa, vaikka surustani en kykenekään vaikenemaan, eikä se ole edes aikomukseni. – Nyt kun kailotin maailmalle myös ne aremmat aiheet, kailotin ne ainoastaan sen vuoksi, ettei taas joku pääse sanomaan, etten ole yrittänyt, etten ole antanut toisten yrittää, enkä edes yritä itse täältä suostani nousta. - Totta kai toivon kykeneväni parempaan - vain ja ainoastaan rakkaiden perheenjäsenten ja lastenlasteni vuoksi - mutta näillä eväillä se ei tule onnistumaan.

Olenpahan sen nyt kaikille todistanut...

Jokainen joka jaksaa lukea tämän pitkän blogikirjoituksen kokonaan, tulee huomaamaan myös sen, että apua on siis tässä yhteiskunnassa hyppysellisen verran saatu, mutta loppupelissä minut on myös hyvin harkitusti petetty ja jätetty. – Syytä en todellakaan tiedä, enkä enää perään kysele.

Yhteiskunnaliset avut on nyt siis nähty ja koettu, eikä niistä tämän enempää. Jatkossa keskityn ”parantamaan” itseäni suomalaisen miehen tavoin: – Jos ei terva, sauna ja viina auta - olkoon sitten kuolemaksi, jumalauta!