Käyn usein lukemassa kohtalotovereiden ajatuksia eri yhteisöissä, joissa yritämme parhaamme mukaan toisiamme tukea. Usein tuntuu kuitenkin käsittämättömän pahalta havahtua ajatuksiinsa, että he elävät tätä samaa hetkeä minun ja perheeni kanssa edelleen, vaikka heidän menetyksestään on aikaa jo aivan mielettömästi. – Vuosia ja edelleen vuosikymmeniä.

Nämä ovat jälleen seikkoja, joita ei tavallinen ihminen kykene millään tavalla sisäistämään, vaikka niitä lukisikin, ei edes hitusen verran sisällään käsittelemään. Joku ei tiedä miten pukea ne ajatuksina kokemukseksi omalle kohdalleen, toinen ei edes tahdo ajatella niin vaarallisia asioita, kuin oman lapsen- tai nuoren sisaren kuolema. – Ei sellaista pidä ehkä etukäteen ajatellakaan, mutta sitä ei pidä myöskään tyrehdyttää heiltä, jotka sen kanssa joutuvat kulkemaan päivästä seuraavaan.

Valitettavasti meistä jokainen oman lapsensa ja nuoren sisarensa menettänyt ihminen elää tätä samaa hetkeä vielä kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta täydellisen elämänmuutoksensa jälkeen. – Siitä päivästä lukien, kun tämän kannettavaksi saimme, aina omaan kuolemaamme asti.

Oman lapsensa ja läheisen sisarensa menetyksen kohdatessa, jokaisen kello seisahtuu täysin, suunnitelmat huomisesta jäävät toisarvoisiksi, mennyt tukahduttaa ja nykyisyys jää polkemaan siihen päivään, kun olet rakkaan läheisesi lopullisesti menettänyt. Sillä hetkellä, lähes päivittäin, kun lasken tämän ikuisen vuoristoradan syvimpään ja matalimpaan kohtaan ja tukehtuminen on pahimmillaan, huomaan monesti miettiväni – Tätäkö minun, lähimmäisteni ja kohtalotovereitteni on todellakin kestettävä koko loppuelämämme ajan.

Onko elämällä enää mitään tarkoitusta! – Mitä jos kohtaloni onkin elää täällä järjettömän vanhaksi? Silloin olen mahdollisesti vasta puolessa matkassa elinkaartani ja tämä loppuelämän mittainen taival on elettävä vailla tunteita, iloa ja riemua, joista sain ennen päivittäin nauttia.

Siitäkin huolimatta, että niitä huonoja päiviä on mahtunut meidän jokaisen elämään, on jokaiseen päivään takuulla mahtunut myös iloa ja suunnitelmia tulevasta. Nyt on kannettava muassaan ainoastaan täydellistä surua ja ympärivuorokautisia synkkiä ajatuksia, siitä kaikkein pahimmasta menetyksestä. – Menetyksestä, joka on myös se suurin ja päällimmäisin ajatus tänään, huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen.

Nyt kun mietin elämääni taakse päin, se tuntuu aivan järjettömän pitkältä taipaleelta, mutta vajaat kaksi vuotta sitten, ennen tyttären menetystä, ajattelin asiat vielä toisin. Silloin tuntui, että vuodet vierivät aina vain nopeammin, elämä on valunut alas hienon hiekan tavoin varkain, kuin väärin hiotusta tiimalasista. Elämä on juossut karkuun, eikä sitä saa enää kiinni. Ilta-aurinko lähestyy, vaikka toivoisi elävänsä vielä aurinkoista keskipäivää, jota saisi myös elää pitkään terveenä ja nauttia läheistensä rinnalla tästä elämästä täysin mitoin.

Valitettavasti ajatukset muuttuvat, kun elämänraiteet vaihtavat suuntaa ja aiemmin karkuun menneet päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet alkavat palata selkä edellä vastaan. – Aika pysähtyy, sinä pakotat itsesi raahautumaan sen perässä, kohta saavutat sen huomaamattasi ja jokaisesta hetkestä on aivan järjettömän vaikea selvitä seuraavaan.

Aivan varmasti jokainen teistä, joka joutuu tai ajautuu jollakin tasolla lukemaan ja kokemaan meidän surutulvaamme, he omaksuvat asian niin, että me rämmimme omassa surussamme. Siltä se ehkä useimmiten vaikuttaa, koska omaa suruaan tulee syvimmillään tuotua ensisijaisesti pintaan kokonaisuutena, eikä perustellen sen todellista syvyyttä.

Totuus on kuitenkin, että suurin taakka on elää päivä kerrallaan eteenpäin omien läheistensä, oman perheen ja omien lastensa suru sisällään. On järjetön huoli kaikesta siitä, miten he tämän elämäntaipaleensa jaksavat ja kuinka he tästä kaikesta selviävät. Kenenkään surutaakkaa ei kevennä lainkaan se, että tulet kantaneeksi huolta, sekä surua myös läheistesi puolesta, mutta niin meistä jokainen tekee, koska niin totta kuin se onkin, surumme on yhteinen. – Saman osan myös toisten perheenjäsenten surusta ja jaksamisesta kantavat varmasti meistä jokainen, vaikka tätä samaa taakkaa ei omalle lapselleen enää lisäpainoksi toivoisi. – Tuskin hekään tätä samaa omille vanhemmilleen.

Kaikkein useimmin huomaan miettiväni elossa olevan rakkaan lapseni kohtaloa, kokea ja kärsiä menetyksenä kaikkein arvokkaimman ja tärkeimmän läheisensä, oma sisarensa kuolema. Se lisää myös omaa surutaakkaa päivä päivältä enemmän ja enemmän. – Uskon, että se on juuri se joka minua vanhentaa ja minut lopulta tappaa.

Suurin kyynelvirta syntyy juuri niinä päivinä, kun pysähdyn muistelemaan omien lasten keskinäistä läheisyyttä ja tärkeyttä toisilleen ja erityisesti niitä hetkiä, kun toinen toisestaan kantoivat eniten huolta, itkivät ja pelkäsivät juuri sisarelleen jotain ikävää sattuvan. Nyt kun se pahin pelko on myös hänen kohdallaan toteutunut, eikä sitä pysty enää mitenkään korjaamaan, on myös hänen itsensä, oman ikävän kokemuksensa kanssa mentävä päivä kerrallaan eteen päin. Ja täysin samoilla ehdoilla kuin omat vanhemmatkin - Omien rakkaiden lastensa ja perheensä vuoksi.

Kaikkein suurin tuska syntyy meillä isillä ja vanhemmilla siitä, kun näemme sisarensa menettäneen, oman rakkaan lapsemme kärsivän ja silmin nähden muuttuneen. – Henkilökohtaisesti kaipaan sitä iloista heleää naurua, jota en enää kuule ja pelkään että se on lopullisesti tukahdutettu. En näe enää niissä surun tukahduttamissa silmissä, sitä kaipaamaani elämänliekillä palavaa katsetta, joka ennen sisarensa katseen tavoin antoi iloa ja voimia koko perheelle selvitä lukemattomista asioista.

Kaipaan myös sitä jatkuvaa puheensorinaa ja aitoa hymyä, joka lähtee ihmisestä automaattisesti elämän eri tilanteissa, eikä niiden eteen joutuisi näkemään vaivaa. Kaipaan sitä ehjää ja oikeaa elämää, jossa ennen saman pöydän äärellä kuului jokaisen perheenjäsenen iloinen puheensorina ja riehakas nauru. Kaipaan niitä kaikkia tuhansia asioita, joista voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. Kaikkein eniten kaipaan edesmenneen tyttäreni ääntä, halausta ja sanoja – Isä herää, sinä näit vain pahaa unta…