20.01.2017

Niin jäi taakse joulu 2016 ja vaihtui jälleen vuosi, mutta blogini on jäänyt äärimmäisen vähälle ajatusteni suhteen.

Kirjoittaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa, ajatukset tyhjiä ja jonkinlainen sisäinen muuri on pidätellyt syvimpiä tunteita takanaan, joita en yksinkertaisesti ole tekstin muotoon enää saanut. – Toivottavasti se on ohi menevää, koska itselleni paras tapa monenlaiselle pakenemiselle on juuri kirjoittaminen.

Kuten olen tainnut aiemmin kertoa, aluksi tarkoitukseni oli kirjoittaa tänne säännöllisesti, mutta on hetkiä, ettei lapsensa menettäneille löydy uusia sanoja surustaan kertomaan, emmekä tahdo vaivata lukijoita samojen asioiden toistamisella.

Toki kaikkein vaikeimpina aikoina myös kirjoittaminen on vaikeaa, koska silloin viha ja katkeruus veisivät suurimman osan ajatusten käsittelystä sekä kirjoittamisesta. – Viha jota tällä hetkellä lähes jatkuvasti tunnen, se varmasti myös tukahduttaa taitoni kirjoittaa.

Tänään kun tyttäremme menetyksestä on kulunut 6 vuotta, ajattelin muutaman sanan kirjoittaa. En tiedä osaanko tuoda luettavaksenne mitään uutta, vai tankkaanko vanhaa, mutta tuntisin syvää syyllisyyttä, ellen tyttäremme menetyksen vuosipäivänä tänne jotain kirjoittaisi.

Aivan ensiksi tahdon rohkaista samassa tilanteessa olevia isiä, äitejä ja isovanhempia - hakekaa apua taakkaanne, vaikka pientäkin ja vaikka ne auttajat eivät tuskaanne ymmärrä, eivätkä osaa käsitellä, on puhuminen joskus tuntemattomalle parempi, kuin ahtaiden seinien sisällä itsemurhan hautominen.

Pakko se on myöntää, vaikka se meille miehille on vaikeaa, pelottavaa ja vastenmielistä - on sitä apua ollut aivan pakko pyrkiä etsimään. Tilanteessani, kun työkyky ruumiilliseen työhön oli jo osittain menetetty, rakkaan tyttären menetys oli lopullinen umpikuja työkyvyn totaaliselle menetykselle. – Ja silloin kun se työkyky on menetetty, on sitä apua aivan pakko ottaa vastaan nyky-yhteiskunnassa, mikäli on tahtoa vielä yrittää askel ja päivä kerrallaan täällä pärjätä.

Itselle paras tuki on ollut ne läheiset, jotka vielä läheisiksi tyttäremme menetyksen jälkeen jäivät karkotusyrityksistäni huolimatta, sekä ennen kaikkea saman kokeneet vertaiset, mutta paria sympaattista ”kallonkutistajaakin” jouduin pakon sanelemana tapaamaan. He eivät ”kokemattomina” pysty auttamaan, eivät tukemaan, eivätkä edes ymmärrä sitä suurta menetystä samalla tavalla, kuin saman kokenut. – Jokapäiväinen pelko lapsen menetyksestä ei kuulu samaan vaakaan sen lopullisen menetyksen kanssa, kun kuolema sinun lapsesi täältä lopullisesti korjaa.

Kului vuosia etten kyennyt lähestymään edes vertaisia, täysin saman kokeneita - henkirikoksen kautta lapsensa menettäneitä. Olin kotikonttorini ja kotini vanki - ja olen yhä edelleen, mutta ns. näkymätön ”nilkkapanta” antaa nykyään sen verran liikkumisvapautta, että kykenen kohtaamaan harvakseltaan edes niitä tärkeitäkin tärkeimpiä lapsensa menettäneitä vertaisia.

Sen verran olen päässyt jalkeille, ehkä askelen päähän siitä aiemmin kirjoittamastani ”varpaanmitasta”, että kesällä 2016 kykenin ajamaan jonkin verran serkkuni pojan moottoripyörällä, kun hän toi pyörän meille säilytykseen ja patisti sillä ajamaan. En toki ajamisesta vastaavaa nautintoa saanut, kuin aikoinaan omalla ajaessa, mutta kun ”vieraan” pyörällä ajoin, ei tullut enää mieleen samat ajatukset, kuin tyttären kuoleman jälkeisenä kesänä, että tekisi mieli ajaa pitkän suoran päähän, kääntää kaasua, käydä kaikki vaihteet läpi, suoran päässä laittaa silmät kiinni ja antaa mennä.

Hymyä ei siellä kypärän sisällä tullut, kuten parhaina vuosina, eikä samaa nautintoa ajamisesta, mutta oli ainakin hetkeksi muuta ajateltavaa ja tarkkailtavaa. Suurin syy oman pyörän myymiselle takavuosina oli, että tahdoin nähdä vielä toisen tyttäremme äitiyden ja saada olla hänen perheensä rinnalla, vaikka meillä edelleen näkymätöntä välimatkaa keskenämme onkin. – Liikenteeseen oli vaikea keskittyä ja jos millä niin moottoripyörällä on oltava kaiken aikaa tarkkana ja silmät selässäkin.

Välimatkaa meillä ei ole tyttäremme kesken konkreettisesti, mutta henkisellä tasolla olemme liian etäällä toisistamme, verrattuna siihen aikaan kun perheemme oli vielä kokonainen – täysin ehjä. Niitä aikoja kaipaan ja toivon tuon välimatkan lyhenevän edes lähelle entistä, koska tytär on aina ollut yhtä äärimmäisen rakas, kuin hänen menetetty sisarensakin, vaikka hänestä saattaa tuntua, että hänen menetettyä sisartaan ajatellaan häntä itseään enemmän. Se ei pidä paikkaansa, sillä hän on samalla tavalla päivittäin mielessä. – Mikä tässä maailmassa olisi tärkeämpi ja rakkaampi kuin oma lapsi ja sen hän tietää sekä tuntee äitinä itsekin.

Onneksi kyseisen tyttäremme kaksi lastaan - meidän kaksi rakasta ja tärkeää lapsenlastamme luovat valoa, voimaa ja rakkautta meihin isovanhempiin, kuten myös äidilleen ja isälleen. Se on sitä puhtainta ja pyyteettömintä rakkautta ja terapiaa, mitä lapset osaavat luonnostaan jakaa – ja mitä meidän jokaisen tulisi elämässämme perheen sisällä vaalia. Silloinkin kun perheen huomio hukkuu rutiineihin ja arkeen, nämä lopulliset menetykset vasta avaavat silmät huomaamaan, kuinka paljon enemmän omalle perheelle olisi pitänyt olla aikaa ja kuinka paljon ajattelevampi olisi minun myös isänä pitänyt omien lasten lapsuusvuosista saakka olla.

Sitä samaa – perheen sisäistä rakkautta toivon vielä kokevani, kunnes aikani on täältä lähteä menetetyn tyttäremme ja vanhempieni luokse. Ellen sitä pysty perheeni sisällä palauttamaan, tunnen olevani epäonnistunut isänä täysin ja ymmärrän siinä tapauksessa myös lapsenlastemme äidin – rakkaan tyttäremme etäisyyden isäänsä kohtaan.

Ei meidän välimme toki huonot ole, mutta välillämme olevaa näkymätöntä ”välimatkaa” toivon pystyväni vielä kuromaan umpeen jonakin päivänä, puhumalla, viettämällä enemmän aikaa yhdessä ja käydä sopivalla hetkellä läpi ne kaikki asiat, jotka ovat hänen sisarensa kuoleman jälkeen jääneet kokonaan yhdessä käsittelemättä. – Kesällä koko perheen kesken yhdessä ajoittain veneilemme, mutta kaipaisin myös yhteisiä talviharrastuksia yhä enemmän tyttäreni perheen parissa.

Tärkeintä olisi, että jonain päivänä saisimme, meitä kutakin vaivaavat asiat puhutuksi. Sitä minä en pelkää, että hän jossain asiassa syyttäisi minua sisarensa menetyksestä, koska syytän ja vihaan itseäni jatkuvasti - mutta sitä pelkään kaikkein eniten, että hän syyttäisi jostain itseään. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole syyllinen rakkaan tyttären ja sisaren kuolemaan – ainoa syyllinen on hänen surmaajansa, jota kohtaan tunnen ääretöntä vihaa edelleen, vaikka hän henkensä riistikin. Hänen pitäisi olla edelleen elossa ja kärsimässä erittäin pirullista ja vaikeaa elämää. – Hän valitsi liian helpon ratkaisun paetakseen rikostaan lopullisesti.

Kuten huomaatte - tahdoin tällä kerralla kirjoittaa eri tavalla. Tuoda ehkä liiankin henkilökohtaisia asioita esille, mutta kuinka voisin olla vertainen toisille, jos salaan tähän suureen menetykseen liittyviä kokemuksiani, enkä kirjoittaisi rehellisesti mitä kaikkea tähän valtavaan menetykseen liittyy. – Rohkeutta se vaatii, kun asettaa itsensä ”ihmismuuriksi tulilinjalle”, mutta salaamalla ei voi ketään samassa tilanteessa olevaa ja elävää mitenkään neuvoa.

Kirjoitan nyt vähemmän surusta – suru on meissä – se on ja pysyy, siitä ei pääse eroon, se ei anna rauhaa, se kuristaa, puristaa ja ahdistaa lopun elämämme ajan. Vuoristoradan kulku muuttuu ajan kanssa, mutta se surun vuoristorata säilyy ja kestää – sitä on mahdoton purkaa.

Itselleni muistoihin astuminen on edelleen vaikeaa, mutta yritän siihen päästä hiljalleen kiinni. Aivan yhtä vaikea näistä asioista on kirjoittaa, kuin surustaankin – riisua tavallaan aseensa, polvistua ja antaa sellaisten iskeä itseni yhä uudelleen maahan, jotka tahtovat edelleen allekirjoittanutta menetyksemme vuoksi satuttaa. – Valitettavasti sellaisia ihmisiä on tänä päivänä paljon - mutta yritän kestää seuraukset.

Meidän tulee kuitenkin tehdä itse omat valintamme, ajatella muitakin kuin itseämme ja ennen kaikkea pyrkiä elämään vaikka piruuttaan. Minä elän piruuttanikin toisen tyttäremme perheen ja aurinkoisten lapsenlastemme vuoksi, koska tahdon olla omalla tavallani opettamassa ja neuvomassa niitä pikkuihmisiä tässä pahassa maailmassa ja varsinkin tämän pahan maailman pahassa ajassa, että he pysyisivät poissa vaaroista ja saisivat elää tasapainoisen sekä onnellisen elämän – mikäli se tässä maailmantilanteessa vain mahdollista on.

Rakas tyttäremme tietää varmasti tuolla jossain - kuinka rakas hän meille eläessään oli - ja edelleen on. Siksi tahdoin purkaa ajatuksiani tällä kerralla niistä asioista, jotka itseäni on menneiden kuukausien aikana kaikkein eniten vaivannut. – Surun kanssa rintarinnan kulkemisen suhteen olen edelleen onneton oppipoika.

Tämä päivä ahdistaa. Sää on samanlainen, kuin kyseisenä menetyksen päivänä, vaikka lunta on paljon vähemmän. Myös se hetkellinen auringon pilkahdus kello 15 aikoihin ilmestyi tänäänkin, kuin kyseisenä päivänä hieman ennen kun sää synkkeni takaisin ja sain tietää rakkaan tyttäremme kuolleen.

Tämä päivä on kaikkein vaikein vuodenpäivä ylittää. Kaikki ne kyseisen päivän muistot, se lopullinen tieto oman lapsen kuolemasta, se shokki, ne tunnetilat, sekavuus ja tapa miten asian otin, ne kaikki tulee käytyä yhä uudelleen läpi ja ne kaikki on edelleen yhtä käsin kosketeltavia, kuin sinä kohtalokkaana päivänä.

Tänä valtavan menetyksen muistopäivänä tahdon kiittää kaikkia niitä todellisia ystäviä, jotka ovat rinnallamme nämä vuodet jaksaneet, minua kestäneet, meitä auttaneet ja ennen kaikkea saaneet minutkin ottamaan sen ensimmäisen askeleen, siitä ”varpaan mitasta” eteenpäin.

Se on totuus, että sitä näkymätöntä nilkkapantaa minulle ei olisi vielä tähän päivään mennessä suotu, ilman niitä muutamia vertaisia, jotka minut saivat ensimmäisen kerran tästä ”vankikopistani” liiankin julkiseen tilaan kahville lähtemään. – Te olette äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä.

Paljon on matkaa tästä ”vankilastani” vielä vapauteen. Ehkä minua ei koskaan armahdeta ja tämä elinikäinen tuomio on tämän kaavan mukaan elettävä loppuun saakka, mutta minulle riittää se, että saan viettää edes vähän aikaa niiden rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa oman rakkaan perheeni lisäksi.

Rakas tyttäremme – sinä elät luonamme ja sydämissämme aina, vaikka emme sinua konkreettisesti näe. Ikävä repii, raastaa ja kyyneleet virtaa näinä vaikeina muistopäivinä, kuten hyvin monina muinakin päivinä, muun muassa niinä, joita aiemmin yhdessä vietettiin.

Tällainen tuomio meille vanhemmille on täysin epäinhimillinen, vaikka kuinka syntisiä olisimmekin – tai jonkun mielestä meille on annettu kannettavaksemme vain sen verran, kun jaksamme eläessämme murheita kantaa. – En minä ole tahtonut kenellekään todistaa, kuinka vahva minä olen, koska minä en sitä ole.

Tänään, rakkaan tyttäremme muistopäivänä 2017, tahdon kiittää sinua siitä, että saimme elää kanssasi lähes 21 vuotta, vaikka me vanhemmat olisimme tahtoneet sinun elävän rinnallamme omaan kuolemaamme saakka. – Pysy muistoissamme, sydämissämme, luonamme ja ennen kaikkea suojele sieltä jostain rakkaan sisaresi perhettä ja lapsia, jotka eivät saaneet tätiään koskaan tavata.

” Nyt olet vapaa ja mukana tuulen,
saat kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olet kimallus tähden, olet pilven lento,
olet kasteisen aamun pisara hento.
Et ole poissa vaan luoksemme saavut,
tuot mukanasi nousevat aamut.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotat meille hyvää yötä”.

Rakkaan tyttäremme muistopäivänä 20.01.2017 - isä.