(Varoitan tämän olevan sellainen aihe, jonka kohdalla saatte varautua pitkään tekstiin).
 
Otsikko siis kuului: - ”Mihin meidän tulisi uskoa”. Siihen ei vastausta ole, enkä tule sitä täällä tarjoamaan. Varmaa on, että ihminen on äärimmäisen heikko useissa elämänvaiheissa ja aivan varmasti heikoimmillaan, kun on menettänyt oman lapsensa tai sisarensa. Sillä hetkellä, varsinkin vertais- ja sururyhmissä kuvaan astuvat erilaiset lohduttajat, joilla on myös erilainen usko tähän maailmaan. Suomeksi sanottuna, ovat siis eri uskontokuntien yksittäisiä edustajia.

Virallista kautta lapsensa menettäneille tarjotaan välittömästi kriisiapua muun muassa poliisin toimesta, varsinkin näin henkirikoksen kautta lapsensa menettäneille. Nämä ovat lähes poikkeuksetta, jostain syystä niin sanottuja kristillisiä vapaaehtoistyöntekijöitä. Ammattitaidosta heillä ei ole välttämättä mitään käsitystä, kun lähtevät syvässä sokkitilassa olevien ihmisten surua ”lohduttamaan”.
 
Perheellemme tarjottiin kriisiapua tyttäremme menetyksen jälkeen vasta parin päivän kuluttua. Silloin emme vielä tarkalleen tienneet miten tyttäremme on menehtynyt. Ilmassa leijui ainoastaan juoruja sekä vääristeltyjä huhuja, joilta et voi välttyä vielä vuosien kuluttuakaan.

Paikallisen terveysaseman palaverihuoneeseen saapuneet ja kriisiapua tarjoavat naisihmiset ovat aivan yhtä tietämättömiä tyttäremme kohtalosta. Vain pari päivää sitten auki revittyjä haavoja ryhdytään raastamaan entistä syvemmiksi. Juuri siitä syystä, koska heillä ei olut yhtään sen parempaa käsitystä tyttäremme kuolemasta, tuntui tuo kriisipalaveri lähinnä järjettömältä ristikuulustelulta. Ei siis missään nimessä lohtua tarjoavalta ensiavulta, jota sen kuulemma tulisi olla.

Mitään muuta en henkilökohtaisesti tuon puolitoistatuntisen palaverin keskustelusisällöstä muista, kun kriisiapua tarjonneen naisihmisen kysymyksen: - Oletteko aivan varma, ettei tyttärenne ajautunut itsemurhaan. Täysin järjetön kysymys vanhemmilta, jotka eivät vielä tiedä itsekään yksityiskohtia, ovat juuri menettäneet tyttärensä ja samassa tilassa on läsnä myös menetetyn tyttären äärimmäisen rakas ja läheinen sisar. - Itsemurhaan, ihminen, jolla oli ääretön kuolemanpelko ja mieletön elämänhalu.
 
Minä en ole koskaan ollut varsinaisesti hengellinen ihminen, eikä uskoni ole varsinkaan vanhempana ollut riittävän vahva kääntyäkseni minkään jumalan puoleen. Ehkä siitä syystä, koska elämä on ollut järjettömän ohdakkeista lapsesta saakka, eivätkä ne pienen ihmisen rukoukset koskaan perille kulkeutuneet. - En ainakaan huomannut niihin saaneeni vastakaikua ja silloin se vähäinenkin usko lopullisesti katoaa.

Monet ovat kuitenkin suurimman menetyksensä äärellä, niin sanottua ”helppoa saalista”, joihin on hyvä takertua tuputtamaan omaa uskoaan. Kaiken lisäksi ainoana oikeana lohdun tuojana, josta ei jousteta, vaikka kuinka asiallisesti pyrit kertomaan, että se vähäinenkin usko kaikkiin jumaliin on lopullisesti mennyttä.

Voi kun tietäisitte miten värikästä ja kärkästä uskonnon tarjoaminen todellisuudessa on. On toki asiallista, ymmärtävää ja vähemmän kärkästä, mutta vastakohtaisesti sitä järjetöntä kiihkoa, joka saa antamaan lähes ylen. Sitä en tietenkään voi missään sururyhmissä kertoa, koska en tahdo ketään loukata. Mielestäni kyseisiin ryhmiin ei uskonasiat edes kuulu, johon varmasti tulette saamaan parempia perusteluja tässä tekstissä.

Ensinnäkin uskontoja on niin monia, ettei kukaan voi tulla tarjoamaan omaansa ja väittämään sen olevan ainoa ja oikea, johon meidän jokaisen on katseemme ehdottomasti käännettävä. Silloin kun uskonasioita lähdetään vertaamaan keskenään, aivan varmasti joku loukkaantuu. - Eri uskontojen arvomaailmat eivät koskaan kohtaa.
 
Toiseksi, kun uskonto vedetään mukaan johonkin keskusteluun, siinä on aina se paha vika, että se herättää lisäkysymyksiä - Mikä on sitten se oikea jumala ja uskonto johon meidän tulee turvautua? Kukaan meistä ei voi sanoa, että juuri hänen jumalansa on se ainoa oikea ja juuri sitä tulisi palvoa meistä aivan jokaisen. En minäkään koskaan pyri ketään käännyttämään omiin uskomuksiini, koska jokaisella on oikeus omaansa ja jokainen saa vapaasti tehdä itse valintansa - uskoo johonkin tai ei.

Kaikkein raaimmalta tuntuu, kun ihmiset kiittävät jumalaa siitä, että saivat pidellä hetken lastaan ja olla ne pienetkin hetket hänen kanssaan samassa elämässä. On selvää, että olin maailman onnellisin isä silloin, kun koko perhe oli koossa ja tietenkin olen edelleen ja tulen aina olemaan kiitollinen niistä yhteisistä vuosista, jotka sain edesmenneen tyttäreni kanssa viettää. En minä kuitenkaan koskaan kykene kiittämään ketään tai mitään siitä, että minulta riistettiin oma lapsi, kuten jotkut uskon löytäneet kanssaihmiset raaimmillaan tekevät. - Ovat kuulemma saaneet lapsensa menetyksen myötä silmänsä ja sydämensä auki elämälle ja löytäneet syvimmän uskonsa jumalaan.

– Tässä vaiheessa menen yleensä sanattomaksi ja joudun itkua pidätellen miettimään elämän syvimpiä kysymyksiä. Miksi jonkun ihmisen silmät avautuvat vasta nyt, oman lapsen menetyksen jälkeen? Miksi hän on kulkenut silmät kiinni, kun hänen rakas lapsensa oli vielä elossa? Eikö silloin olisi pitänyt elää silmät auki ja nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä, koska sitä ei voi enää koskaan lapsensa menetettyään toteuttaa.

Oman lapsen menetys on järjestyksessä täysin väärä, joka on varmasti jokaisessa tekstissäni tullut kerrottua tuhanteen kertaan. Kyseinen vääryys on turmellu satojen kokonaisten perheiden loppuelämän, repinyt ja raastanut ne palasiksi, ei ainoastaan henkisesti, monet jopa konkreettisesti. - Miten sellaisesta voi koskaan mitään tai ketään kiittää? Mikään jumala ei olisi niin paha ihmiskunnalle, että tahtoisi tällaista taakkaa kannettavaksemme, ei edes meitä koetellakseen.

Jos minä olen jumalan tai jonkun elollisen mielestä perheen syntisin ihminen ja ansainnut taakakseni tyttäremme kuoleman, mitä pahaa on vaimoni ja toinen tyttäremme tehnyt ansaitakseen tämän saman kohtalon? Perheen isän uskonpuutteestako koko perhettä nyt siis koetellaan? – Siihen minä en usko. Mutta jos näin on, en ole syytellyt itseäni suotta rakkaan tyttären menetyksestä ja olen edelleen ansaitseva saamaan samat syytökset varmasti myös sinulta.

Tottahan jokaisella on oikeus mainita, että saa lohtua uskon kautta ja kertoa myös omasta uskostaan, mutta ei sitä missään nimessä pidä väkisin "kaupata" niille, jotka eivät sitä tahdo omakseen. Ne jotka tahtovat tukeutua johonkin määrättyyn uskontoon, he varmasti siitä kiinnostuvat vähemmälläkin, ottavat enemmän selvää ja varmasti myös lähestyvät niitä henkilöitä, jotka osaavat kertoa miten heidän joukkoonsa pääsee.

Varmasti kaikki kaltaisemme tahtovat kuulla mistä kukin saa helpotusta elämäänsä, jos sitä suinkin saatavilla on ja näin ihmiset voivat ottaa yhteyttä lähemmin sellaisiin ihmisiin, joiden saamien kokemusten pohjalta tahtovat etsiä itselleen samaa lohtua. - On se sitten uskonto tai mikä vaihtoehto tahansa, ei sitä pidä kuitenkaan sen paremmin julkisissa, kuin suljetuissakaan ryhmissä väkisin kenellekään tuputtaa.

Jos ihminen ei ole viimeistään tässä elämäntilanteessa uskoon kääntynyt, ei hän ole sinne enää kääntymässä. Ja vaikka jonain päivänä uskoon napsahtaisinkin, tuskin hakeutuisin johonkin sururyhmään hakeakseni sieltä itselleni apua uskoni löytämiseksi. Jokainen saa vapaasti kertoa, mistä milloinkin saa lohtua elämäänsä, jos sitä yleensä mistään saa, mutta raamatun syvin sisältö ei ole paras tapa lähestyä. Ainoastaan jo siitä syystä, että eri uskonnoissa on valtavasti ristiriitaisuuksia keskenään, kuten jo aiemmin mainitsin.

Aivan joka ainoa kerta, jokainen omaa uskontoaan tuputtaessaan ja sitä ainoana oikeana vaihtoehtona tarjotessaan, loukkaa tahtomattaan toisen ihmisen uskoa. Tuputtaminen on tarpeetonta ja vastaavasti tarpeeton tuputtaminen on riidan kylvämistä. - Sellainen ei missään nimessä sovi sururyhmiin, ei edes kotiovelle.

Olen kuvitellut, että me ihmiset olemme yhtä suurta ja tasa-arvoista perhettä myös sellaisissa ryhmissä, jossa suru on meidän jokaisen kannettavana, mutta ei se vaan niin mene. Suru meillä jokaisella on suunnilleen sama, mutta meidät tuomitaan välittömästi, omien näkemystemme ja niin sanotun uskonpuutteemme vuoksi.
 
Minä uskon henkilökohtaisesti kaikkeen näkemääni ja kokemaani, enkä tarkoita tällä sitä, että se kaikki nähty ja koettu olisi käsin kosketeltavaa. Tämän kun tuon julki uskovien ihmisten ollessa läsnä, vaikkakin paremmin perustein (joihin en tässä paneudu), olen paholainen ja ovela sellainen. Paholainen, joka pyrkii turmelemaan koko yhteisön. Sellaisetkin uskovaiset henkilöt, jotka ovat aiemmin kirjoittaneet, etteivät ketään koskaan tuomitse, ovatkin välittömästi kääntyneet minua vastaan ja huomaan olevani heidän pahin vihollisensa.
 
Sekään ei muuta enää heidän käsitystään, vaikka kerron kuinka Joulu on aina olut meidän perheessä äärimmäisen tärkeä yhteinen hetki, vaikka siihen ei ole milloinkaan raamatun kertomukset liittyneet. Koskaan ei sellaista myrskyä olisi Jouluna tullut, ettemme olisi jotenkin saaneet perheemme saman pöydän ääreen yhdessä syömään, aikaa viettämään ja nauttimaan siitä rauhallisesta tunnelmasta. Milloinkaan ei lapsillamme edes vanhempana ole ollut mitään niin "tärkeää omaa menoa", että olisivat jättäneet paikkansa yhteisessä Joulupöydässä tyhjäksi. Kuolema oli kuitenkin lopulta se hirmumyrsky, joka vei meiltä tyttären ja tyttären mukana lopullisesti myös Joulun. Jättäen samanaikaisesti rumalla tavalla pöytäämme yhden tyhjän paikan loppuelämäksemme. - Koskaan ei meillä Joulua enää ole.

Olen useissa eri asiayhteyksissä maininnut, että kuulun kirkkoon, maksan kirkollisveroni, kunnioitan kaikkea sitä, jota seurakunnat ylläpitävät ja kuinka meitä palvelevat. Käyn kirkoissa tarpeen tullen ja annan arvostusta sille, että näistä historiallisista kohteista pidetään äärimmäisen hyvää huolta. Lisäksi on rakas ja tärkeä sukuhauta rauhallisella sijainnilla, jonne saan astella viikoittain omissa oloissani suremaan rakkaimpia kynttilän ja kukkien kera ja jonne minunkin maalliset jäännökseni jonain päivänä haudataan.

Minä en ole koskaan vähätellyt ja pilkannut sitä harrasta tunnelmaa, joka kirkolliseen hartauteen ja harmoniaan kuuluvat. En myöskään kaikkea kirkollista kiellä, mutta raamattua olen aina pitänyt kaikkein suurimpana ihmisen kirjoittamana satukirjana. En tietenkään koskaan kiellä, etteikö vanhempanakaan satuihin saisi uskoa, koska siihen meillä jokaisella on lapsenomainen oikeus. Älä kuitenkaan pakota ketään toista uskomaan samoihin asioihin, jos se ei tunnu hänestä itsestään luonnolliselta. - Anna hänelle valinnanvapaus.
 
Edellä mainittuja ajatuksia kertoessamme, kenenkään meistä on turha kuvitella enää pääsevänsä kiihkeimpien kanssaihmisten kanssa yhteisymmärrykseen. Silloin on paholainen tunkeutunut jo väärälle tontille, eikä mitään ole enää tehtävissä. – Minä olen vihollinen, enkä muuksi muutu ja minun kohtaloni on palaa helvetin tulessa.

Selväksi minulle on jo historiasta tullut, että politiikka ja uskonto ovat olleet kautta aikojen ne kaikkein pahimmat riidan ja sodan kylväjät. Historian lisäksi olen saanut todisteet myös muutamista sururyhmistä, että vielä 2010-luvullakin ne suurimmat riidat syttyvät erilaisten uskontojen vuoksi. Jopa niissä lapsensa menettäneiden surevien ihmisten yhteisöissä. - Hae siinä sitten itsellesi lohtua kaltaistesi seurasta.
 
Varmaa kuitenkin on, ettei maanpäällistä helvettiä pahempaa paikkaa missään ole. Aivan varmasti meidän jokaisen on paljon parempi sen jälkeen olla, kun pääsemme maan päältä lopullisesti pois. Vaikka elämän jälkeen olisi odotettavissa ainoastaan syvän unen kaltaista tiedostamatonta pimeyttä, ei se ole tämän hetkistä elämää huonompi vaihtoehto. - Vai kärsitkö sinä maailman pahuudesta, nukkuessasi syvää tiedostamatonta untasi.
 
Ja koska minulla on aina perustelut kaikkiin väittämiini, perustelen edellä mainitun nytkin. Oma äitini eli kovan ja kurjan elämän, aina viime vuosituhannen alkuvuosista sotavuosiin ja sotavuosista viimeisiin elinpäiviinsä. Hän oli ihminen, joka uskoi ja pettyi, mutta tahtoi tietää kaikesta kaiken, jota ihminen on käsillään aikaan saanut. Monet niistä aikaansaannoksista ovat myös ne ihmisten kirjoittamat raamatun tekstit. Äitini luki kannesta kanteen kristillisen raamattumme, aivan kuten oli lukenut uteliaisuuttaan myös ”mustan raamatun”, jonka väitetään palvovan paholaista.

Silti äitini koki äärimmäisen tasaisen, helpon ja levollisen kuoleman. Hänelle annettiin neljä vuorokautta aikaa hyvästellä minun perheeni lisäksi kaikki elossa olevat sisarensa ja lähisukulaisensa pohjoisinta suomea myöten. - Vasta kaikki hyvästeltyään, hän päästi lopullisesti tästä maanpäällisestä elämästä irti.

Lähes 12-vuotta aiemmin sai isäni (omalla tavallaan) arvoisensa kuoleman sodan käyneenä miehenä, kun silmänräpäyksessä joutui täältä lähtemään ja mielestäni liian varhain pois. - Näin ainakin meille perheenjäsenille kerrottiin, että lähtö oli nopea ja kivuton.

Vaikka isäni koko ikänsä kielsi raamatun sisällön ja oli kova mies väittelemään kristillistä uskoa, ovelta ovelle tarjoavien ihmisten kanssa, niin maailman totuuksista, kuin vääryyksistä, ei häntä täältä lähtiessään sen enempää rankaistu. - Maailma pahuuksineen ja sotineen oli häntä jo riittävästi rääkännyt.

En ole koskaan tahtonut ketään loukata ajatuksillani, silloin kun keskustelemme rakkaiden ihmisten menetyksistä, enkä tahdo loukata edelleenkään. En tahdota loukata myöskään uskon asioilla, koska meillä kaikilla on omamme. Enkä siitä samasta syystä tahdo tulla loukatuksi yhtään enempää itsekään. Meitä jokaista lapsensa, sisarensa ja leheisensä menettänyttä, meitä jokaista on aivan riittävästi loukattu sillä hetkellä kaikkein pahiten, kun rakkaamme meiltä lopullisesti riistettiin.

Kaikesta huolimatta, vaikka pyrin riitoja uskonnon varjollakin välttelemään, jälleen tänään eräässä sururyhmässä nousi kärhämä, mihin tulee uskoa ja mikä on pahaa. Ja koska itsessäni on se paha vika, että lähden aina erotuomariksi, kun riitoja tulee kärsivien, vähäosaisten ja varsinkin surevien piireissä, saan tietenkin mielipiteistäni aina kynsilleni. Ei varmasti ole paha asia koskaan pyrkiä rauhoittamaan tilannetta, mutta koska kerron aina myös omat mielipiteeni, se jakaa väkisinkin ihmiset ”ystäviin ja vihollisiin”. Mielestäni on vain väärin olla perustelematta omia näkemyksiään, jos on valmis ottamaan asioihin kantaa. En lähde koskaan sellaisista asioista väittelemään, johon minulla ei ole perusteluja olemassa.

Varoitin heti alussa, että tästä tulee pitkä teksti. Ja jos tarkkoja ollaan, olisin tuon kaiken yllä olevan voinut korvata ihan vain lyhyesti parilla lauseella: - Usko mihin uskot, kerro ja perustele uskosi, jos siihen on pokkaa. - Älä kuitenkaan koskaan tuputa sitä ainoana oikeana vaihtoehtona muille.