Todella moni lapsensa menettänyt on jossain vaiheessa törmännyt kommentteihin, että heidän tulisi päästää irti menneestä ja jatkaa elämäänsä. Ja aivan takuuvarmasti jokainen meistä saman kohtalon kokeneista myös niin toivoo. Se on vaan eri juttu, kuinka se on toteutettavissa jokaisen surijan kohdalla. Ihmisiä olemme ja yksilöitä edelleen, joten suoraa ohjetta ei ole uusien elämänraiteiden löytämiseksi.
 
Kaikkein kärkkäimmät henkilöt ovat kirjoittaneet joissakin suruyhteisöissä, että surussa rimpuilu on sairasta ja joku suree menetettyä lastaan ammattimaisesti. Meitä osoitetaan sormella myös siitä, että emme kyseisen ryhmän tai yhteisön sisällä osaa muuta tehdä, kuin jauhaa iankaikkista surua ja rämpiä siinä.
 
Silloin kun huomaan tällaisen kommentin, minä osallistun välittömästi keskusteluun ja myönnän olevani sairas. Kerron heti, ettei tämän sairaampi kukaan ihminen voi enää olla, kuten minä tällä hetkellä olen lapseni menettäneenä. Ja ikävä kyllä tähän sairauteen ei ole täydellistä parannuskeinoa olemassa, mutta onneksi tämä ei myöskään tartu.

Hyvä kun ennätän mielipiteeni julkaista, on ryhmässä käynnissä melkoinen väittely sairauden laadusta ja hoitokeinoista, siitäkin huolimatta, että se provosoinniksi havaitaan. Monet lähtevät kuitenkin heti puolustuskannalle. Mielestäni ei ole tietenkään väärin puolustaa itseään ja kohtalotovereitaan kertomalla, että sururyhmien tarkoitus on juuri jakaa sitä surua toistemme ja varsinkin itsensä lohduksi. Ei missään nimessä pyrkiä väkisin kaivamaan pintaan jotain, joka ei ole meille tällä hetkellä todellista, ei edes mahdollista.

Eräs henkilö puolustautuu hyvin kertoessaan, ettei hän asu ympäri vuorokauden kyseisen yhteisön sivuilla ja sure työkseen, vaan käy siellä kirjoittamassa syvimpiä tuntojaan, kun ei enää muuten elämässään jaksa. Sehän on juuri ryhmän tarkoitus, vaikka toki muustakin siellä kirjoitetaan, kun niistä kaikkein syvimmistä aallon pohjista. Hän vielä vertaa hienosti, ettei päivystä myöskään kokkiryhmissä vuoden jokainen päivä, vaan käy niissä harvakseltaan, kun tarvitsee itselleen neuvoja ja apua. Näinhän ryhmät, yhteisöt ja tukisivustot toimivat.
 
Silloin minä kerron oman mielipiteeni, etten minäkään ole kyseisessä yhteisössä kaiken aikaa ns. ”ammattimaisesti” suremassa, koska itseäni ahdistavat kyseiset ryhmät niin paljon, että katson uudet aiheet pikaisesti ja siirrän ne varovasti syrjään. Näin toimin yleensä, kun saan itselleni ilmoituksen facebookiin. Joskus toimin tällä tavalla pidemmän aikaa, koska elämä on täydellistä vuoristorataa, eikä aina jaksa ottaa kantaakseen toisten surua, koska omassa on aivan riittävästi raahattavaa. Käytän siis kyseistä sururyhmää avukseni ainoastaan silloin, kun sitä eniten tarvitsen. Aivan kuten moni tavallinen ihminen niitä kokkiryhmiä ruokaa laittaessaan. – Juuri sen hetkiseksi avuksi.

Yleensä kirjoitan sururyhmissä silloin, kun on riittävästi voimia kohdata surua ja ennen kaikkea tarve purkaa omia ajatuksiaan. Lisäksi saada ihmiset ymmärtämään, että myös me miehet tunnetaan muutakin kuin jääkiekon säännöt ja maanpäälliset paheet. (Itse en muuten jääkiekkoa seuraa, enkä paheitani mainosta). Mutta silloin kuitenkin luen ja ehkä kirjoitankin niissä ryhmissä, kun on eniten tarvetta jakaa ajatuksia kohtalotovereiden kesken ja varsinkin miehen näkökulmasta. Itseni lisäksi juuri sellaisten ihmisten kesken, jotka aivan varmasti ymmärtävät ”sairauteni” laadun.

Tunkeudun ryhmään monesti myös sen vuoksi, koska miehet siellä äärettömän vähän kirjoittavat, mutta havaitsen heidän seuraavan toisten keskusteluja aktiivisesti. Yritän kirjoituksillani rohkaista miehiä kertomaan omista tuntemuksistaan, koska valitettavasti myös me miehet lapsiamme suremme ja kaipaamme, toisin kuin jotkut ehkä kuvittelevat.

Sen olen myöntänyt ja myönnän edelleen, että kotona teen surutyötä ammatikseni ja aivan varmasti myönnän olevani sairastunut tyttären menetyksen myötä vakavasti, enkä valitettavasti tästä koskaan täysin parane. En ole enää entiselläni, enkä tule enää koskaan entiselläni olemaan. Jos joku tahtoo käyttää tästä tilasta sanaa ”sairaus” se hänelle suotakoon. Tosin toivoisin tälle sairaudelle nimeä, että voisin sitä nimeä käyttää jatkossa yleisesti.

Tähän asti minä olen lähipiirilleni kertonut kärsiväni elinikäistä vankilatuomiota, josta tämän elinkaaren aikana en pääse enää koskaan vapaaksi, tätä tuomiota ei milloinkaan lyhennetä, minua ei tule Presidentti koskaan armahtamaan, eikä tuomiotani muuteta milloinkaan ehdolliseksi. Näitä asioita jatkuvasti jauhaessani eri kohteissa, lähipiirini sekä osa kavereistani aivan varmasti tietävät miten ”sairas” tällä hetkellä olen. Toisaalta miksi tätä sairautta enää kieltää, koska se on kannettavakseni annettu ja ehkä siitä kertominen auttaa edes yhtä prosenttia läheisistä ymmärtämään tämän sairauden vakavuuden.

Eräässä sururyhmässä kirjoitinkin: - Koska tämä elämäntilanteemme on täällä sairaudeksi todettu, emmekö voisi keksiä sille yhdessä sellaisen nimen, jota voimme jatkossa käyttää tästä sairaudesta ihmisille kertoessamme. Ne jotka jonain päivänä kykenevät työelämään ym. voivat niille uteliaimmille kyselijöille heti vastata, mikä häntä on vaivannut, kun on joutunut olemaan pitkään pois työrintamalta. Silloin kun sairaudella on nimi, on siitä huomattavasti helpompi kaikille kertoa, eikö vain?

Valitettavasti kyseinen viestiketju oli pyydetty poistamaan ryhmästä kokonaan, koska ketjun sisältö aiheutti suuremmalle osalle ylimääräistä mielipahaa ja näin en koskaan saanut kohtalotovereiltani kysymykseeni ehdotuksia. Nimi lapsensa menettämisestä johtuvalle sairaudelle, on siis edelleen keksimättä.
 
Toivottavasti tämän blogin lukeneet voivat antaa minulle nimiehdotuksia, josta valitsen kaikkein parhaimman ja jota voimme tulevaisuudessa sairaudestamme julkisesti käyttää. Yhteyttä voitte ottaa sähköpostitse tai jättää ehdotuksenne kommentteina suoraan tänne.