Siis siitä voimauttavasta valokuvaprojektista, josta kirjoitin täällä joulukuun alussa. Syksyllä olin vielä jonkinlaista intoa. Sellaista ”intoa” kuin tässä mielentilassa olevalla ja muuten mitään aikaansaamattomalla ihmisellä voi olla.

Kehitin suunnitelmia vielä ennen joulua ja sitä mukaan kun havaitsin, että kuvakokoelmani paisuu kymmenistä, kohta satoihin valokuviin, iski jälleen syvä masennus. Tehtävä osoittautui viimeistään siinä vaiheessa mahdottomaksi, kun kaikki kuvat olisi pitänyt saada digikuvista paperikuviksi ja olisi pitänyt alkaa etsiä kuville kansiota, ryhtyä kirjoittamaan tarinaa kuvien ympärille - ja varsinkin koota niistä sellainen kokoelma, joka ehdottomasti murtaa kaikki omat kriteerini.

Kaiken lisäksi tuli joulu, uusivuosi ja heti perään tammikuu, jolloin tyttäremme menetimme. Kaikki ne kirpeimmät vuodenajat, jotka aina yhdessä vietimme ja vielä se lopullisen menetyksen muistopäivä. Siinä vaiheessa olin taas niin voimaton, että en yksinkertaisesti jaksanut keskittyä aiheeseen enää lainkaan. – Ja sitä mukaan kun projekti pitkittyy, kasvaa myös lisätaakka omasta saamattomuudesta.

Vuodenvaihteen aikoihin keksin, että teen kuvakokoelman pienemmässä mittakaavassa erään runon ympärille, johon liitän vain kahdesta neljään kuvaan per runojalka. Näin olisin päässyt projektin suhteen huomattavasti vähemmällä, mutta olisin saanut tyttäremme menetyksen jälkeen edes jotain aikaiseksi.

Suunnitelmissani oli, että jatkaisin kansion täydentämistä myöhemmin oman jaksamisen puitteissa, kun projekti on ensin käynyt läpi arvostelun maailmalla. – Mutta siinä vaiheessa kun muutamat kuvakokoelmaan liitettävät kuvat jäivät tammikuun lumilla ottamatta tyttäremme haudalla, päätin unohtaa jälleen koko projektin. Talvi ei tänä vuonna ollutkaan enää samanlainen, yhtä luminen, synkkä ja kylmä kuin kolme edellistä. En tahtonut tuoda projektiin kuvia perhehaudaltamme sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät vastanneet sitä samaa ”tunnelmaa” kuin talvi tammikuussa 2011 kaikessa kurjuudessaan oli.

Projektin tekoon olisi kuulemma edelleen aikaa, mutta en kykene saamaan enää omista kriteereistäni läpi edes muutamia kymmeniä kuvia, niiden 40 000 - 50 000 digikuvan joukosta, jotka arkistoissani ovat. Yksinkertaisesti voimat eivät riitä taistelemaan itsensä kanssa, mitkä kuvistani projektiin hyväksyisin.

Ja kaikkein eniten olen alkanut miettiä sitä, että onko sellainen albumi kotimme kirjahyllyssä muistona kuitenkin liian tuskaa ammentava, ajatellen jälkipolvia, jotka sen jossain vaiheessa itselleen perivät. Tahtooko kukaan toinen ihminen, kuin minä, elää kaiken aikaa kirpeiden muistojen pariin katkeroituneena ja katsella myöhemminkin sellaista albumia, jotka toisivat ne kaikkein murheellisemmat ajat perheemme elämästä uudelleen pintaan, niiltä hetkiltä kun perheemme ja maailmamme totaalisesti pysähtyi.

Asiaa sietää miettiä – ja hetken mietittyäni, projekti olisi laitettava taas kerran uusiksi, että se olisi nimenomaan voimauttava, eikä surua edelleen kantava. Valitettavasti omat voimavarat ovat plus miinus nolla, eikä projektin aineistoa selatessa tunnu voimia löytyvän yhtään enempää, vaikka sisäistä halua aiheeseen vielä olisikin.