Kolme kokonaista vuotta.
Mihin se aika on mennyt?
En tiedä, enkä sitä enää mieti,
olen enää vain yhdessä ajassa.
- Ajassa hänen lähtönsä jälkeen.

Ennen vuodet tuntuivat lyhyiltä, ne kulkivat kuin siivin, eikä niiden perässä enää pysynyt. Elämä ajan kanssa oli kilpajuoksua, jota ei saata kukaan koskaan voittaa. Toisinaan tuli miettineeksi etukäteen, jopa niitä tulevia hetkiä, kun oma aika koittaa – koska se on, miten se päättyy, miten sen selvitän, mitä siitä jälkipolville jää.

Vielä vuosia sitten tahtoi säilyttää myös itsensä, ainakin henkisesti nuorena, pysyä elämänrytmissä mukana, elää täysillä – luovia ajanvirrassa. Vaikka aikaa ei saanutkaan enää kiinni, ei tahtonut kuitenkaan menettää yhtään sen mukana kulkevia hetkiä.

Tänään tuntuu, kuin olisin taistellut viimeisen kolmen vuoden ajan sisäisen itseni kanssa kolme kertaa 12-vuotta – häviten 36-vuotta omasta elämästä. Varmasti olen hävinnytkin vuosia. Vähintäänkin tuplasti olen nämä kolme viimeistä vuotta menettänyt myös elämänlangan toisesta päästä.

Se aika joka oli vielä kolme vuotta sitten huomattavasti edellä ja juoksi kaiken aikaa pakoon, nyt se tulee kovaa vauhtia vastaan. Toisaalta kaikki mikä tällä hetkellä liittyy omaan elämään on samantekevää. – Aika on menettänyt merkityksensä.

Oma ajanlaskuni on henkisesti ollutta ja mennyttä ja nyt odotan vain oman aikani kohtaamista. En pyri enää aikaa pakoon, en juokse enää ajan perässä, enkä sitä mitenkään välttele. Minä vain odotan kohdatakseni ajan samalla tavalla, kuin oman rakkaan tyttäreni oli se kohdattava – ikuisena ajattomuutena.

Menneet kolme vuotta ovat olleet monin verroin pidempiä, kuin vuodet ovat yleensä, mutta sisälläni tunnen edelleen, että siitä on vain kolme vaivaista tuntia, kun olit rakas tyttäreni vielä tässä – halaamassa ja hyvästelemässä. Lupasit että nähdään pian ja tulet taas käymään rakkaassa kodissa. Niin sinun tarkoituksesi oli myös tulla ja tavata meidät vanhempasi juuri sinä iltana, kun kohtalo puuttui peliin – ja pahuus päätti toisin.

Rakas tyttäremme - sinun aikasi oli ja meni, johon me saimme valitettavasti vain liian lyhyen hetken kuulua…

______________________________

Siitä hetkestä lähtien
suru kulki varjona mukana.
- Se oli läsnä.

Jokaisessa aamussa,
jokaisessa onnenhetkessä.
Se sävelsi molleja duureihin,
se värjäsi vaalean tummaksi,
toi kysymysmerkit vastausten tilalle.

Ja hiljaisuuden,
jonka läpi oli kuljettava hitaasti,
pienin askelin, mutta eteenpäin.

Siitä alkoi uusi ajanlasku:
- Aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.
______________________________
 

”Ymmärtämättömyyden monipäinen käärme”

Emme me lapsensa menettäneet ole toki yksinkään yksin. Meitä on paljon – aivan liian paljon.

On kohtalotovereita - saman kokeneita ihmisiä, jotka toinen toistamme jollakin tasolla ymmärrämme. Ei se meitä ketään lohduta, mutta pelkkä ymmärtävien ihmisten olemassaolo riittää. Silti emme mekään osaa toisiamme aina lohduttaa, emme valita sanojamme lohdun antajiksi, mutta varmasti ymmärrämme – ja juuri se surun ymmärtäminen merkitsee meille kaikkein eniten.

Me kyllä ymmärrämme myös heitä – tai ainakin yritämme ymmärtää – niitä kokemattomia jotka yrittävät meitä lohduttaa ja auttaa surussamme, omasta mielestään kauniin sanoin ja ajatuksin. Valitettavasti liian hätäisesti tai ajattelemattomasti valitut sanat eivät meitä koskaan lohduta. Vaikeneminenkin on parempi vaihtoehto, kuin väärin valitut sanat. Minäkin vaikenen nykyään hyvin usein, vaikka monen kohdalla tiedän tarkalleen mitä hän käy sillä hetkellä surunsa kanssa läpi. – Valitettavasti minäkään en löydä aina sanoja.

Monesti tunnen erittäin vahvasti myötäloukkaantuvani, kun minulle tai kohtalotoverilleni sanotaan: – ”Lapsesi on nyt pois tästä pahasta maailmasta”. Totta se valitettavasti on – aivan liian totta, vaikka toivoisikin sen olevan vain pahaa unta. Ja sen minkä takuuvarmasti tiedämme, miksi meitä pitää sellaisesta muistuttaa? Ei sellaiset sanat meitä milloinkaan lohduta, vaikka sanansa valinnut ehkä niin kuvittelee – päinvastoin.

Maailman pahuuden meistä tietää jokainen, joka on sitä edes vähän osakseen saanut. Oman lapsen menettäminen ei ole tässä pahassa maailmassa se vähäisin osa. Aivan varmasti myös minun perheeni ja läheiseni tietävät miten paha tämä maailma voi silloin olla, kun joku toinen päättää lapsemme elämän lopullisesti.

Ja aivan yhtä varmasti jokainen kohtalotoverini tietää, miten paha tämä maailma on, kun se vie meiltä lapsen ylipäätään, jättäen vanhemmat tänne loppuelämäkseen suremaan. Isät ja äidit, joiden aika olisi kaiken järjen mukaan ollut ensin ja vasta sitten kun ovat ensin tehneet kaikkensa oman lapsensa tulevaisuuden eteen, nähneet heidän pärjäävän ja perustavan oman perheen.

Tai kuinka paha voi olla sellainen maailma, joka vie meiltä oman lapsen, jättäen sekä vanhemmat, että myös menetetyn lapsen omat pienet lapset tänne isää, äitiä tai pahimmassa tapauksessa kumpaakin suremaan.

Ei sekään meitä lohduta, kun joku sanoo: - ”Lapsellasi on nyt kaikki hyvin, hän on turvassa”.

Turvassa on varmasti, mutta miten kukaan sellainen voi sanoa, että edesmenneellä lapsellamme on kaikki hyvin, joka ei ole itse siellä missä lapsemme nyt ovat. Mistä hän voi sellaista tietää, mitä me vanhemmatkaan emme takuuvarmasti tiedä. Miten joku voi sanoa, että kuolleen lapsemme on hyvä olla, jos hän sattuisi vielä näkemään omat vanhempansa, sisarensa, veljensä tai omat lapsensa täällä maan päällä häntä loputtomasti ja lohduttomasti suremassa.

Jos et itse ole käynyt tuon hiuksenhienon tuntemattoman rajan takana toteamassa, että siellä on hyvä olla, vaikka me eläväiset täällä maan päällä kärsimme koko loppuelämämme ajan rakkaan lapsemme kuolemasta  – älä sano sitä koskaan ääneen. Jos et tiedä onko sen hiuksenhienon rajan takana mitään muuta kuin pimeyttä ja syvää hiljaisuutta – ”kuin syvää unta”, älä yritä sanoillasi meitä lohduttaa.

Onhan meillä toki paljon muistoja, joista myös hyvin moni meitä muistaa muistuttaa. Lohdutellen sanovat, että muistot myös meitä lohduttaa – mutta eivät tietenkään kokemattomana ymmärrä sitä, etteivät muistot ole meillä jokaisella samalla tavalla ja saman aikataulun mukaan käytettävissä tai edes samalla tavalla lohduksi.

Muistot ovat aina mukanamme, emme niistä pääse eroon, eikä pidä koskaan päästäkään. On hyvä että meillä on edes ne rakkaat muistot, mutta niiden aika tulee omalla ajallaan ja sen ajankohdan me tunnemme itse. Kokematon ei voi ymmärtää, mitkä niistä muistoista on tarkoitettu millekin hetkelle – mikä muistoista kuuluu aikaan ”ennen lähtöä” ja mikä vastaavasti aikaan ”hänen lähtönsä jälkeen”.

Ainakin minua henkilökohtaisesti näin kolmen vuoden jälkeen muistot edelleen kirveltää. Muistot on kuin suolaa taas auki revittyihin haavoihin, kuin bensaa liekkeihin jotka sisälläni vihana sekä katkeruutena palavat, kuin rajua pakkasilmaa astmaatikolle, sydänvaivaisen puristusta kurkussa ja valtavaa painetta sydämellä. Jatkuvasti kuljen ja elän muistoissa, mutta en kykene niille vielä iloitsemaan, enkä hakemaan niistä itselleni lohtua.

En osaa ainakaan vielä kulkea niiden siivin sellaisiin hetkiin, kun tunsin sisälläni iloa, riemua, hyvyyttä, ehkä hetkellistä pelkoa ja murhetta, jotka olivat kohta pois pyyhkäistyt ja sisälläni paloi taas entistä varmempi elämänliekki, järjettömän elämänhalun ja suojeluvaiston kera. – Sisälläni palaa ainoastaan vihan ja katkeruuden liekki, jota varsinkin kaikki ikävät muistot juuri tällä hetkellä ruokkii. – Kukaan ei voi tietää, milloin muistot minua lohduttavat – vai lohduttavatko ne koskaan – enhän minä tiedä sitä itsekään.

Mukanani kulkevat muistot ovat siis edelleen paras tapa päästä kiinni suruun. Jos jonain päivänä tuntuu elämä liian helpolta tai huomaan etten ajattele edesmennyttä tytärtäni riittävästi, silloin minä siirrän ajatukseni muistoihin ja vetäydyn myös niiden tuhansien ja taas tuhansien valokuvien pariin, jotka meillä onneksi muistonamme ovat. Minulle meidän muistomme ovat suruni ulko-ovi, paluu nykyisyyteen, hetkeen ”hänen lähtönsä jälkeen” – siihen hetkeen kun tahdon olla kahden suruni kanssa.

Edelleen kuulen myös jonkun sanovan: - ”Ensimmäinen vuosi on pahin”.

Minulla on tänään takana kolme elämäni pahinta vuotta ja neljäs alkoi juuri – enkä edes itse osaa tässä vaiheessa sanoa, että mikä näistä vuosista on ollut kaikkein pahin. Sen muistan, että toinen oli jopa ensimmäistä pahempi, mutta en kykene suruvuosiani silti vaaitsemaan. Onko sitä kaikkein pahinta vielä edes ollut ja millainen se on, jos sen pystyy jonain päivänä toisista erilleen punnittavaksi siirtämään ja kaikkein pahimmaksi toteamaan. – Miten suru yleensä punnitaan, miten se mitataan ja kuka voi päättää, että sen mittatarkkuus on meillä jokaisella täysin sama?

_________________________

Miten voisin tietää,
mikä on surun mitta,
kun en osaa edes selittää,
minkä värinen se on.

Miten voisin tietää,
mikä on surun aika,
kun en osaa edes selittää,
minkä muotoinen se on.

Miten voisin tietää,
mikä on surun suunta,
kun en edes ymmärrä,
että maailma pyörii yhä.
_________________________

”Kaikella on (muka) tarkoituksensa”

Kaikki edellä mainitsemani kommentit, niin sanottuina lohduntuojina vielä jotenkin ymmärtämättömyydeksi ymmärrän, mutta kun joku erehtyy minulle sanomaan – ”kaikella on tarkoituksensa”, saa sellainen lause minut loukkaantumisen lisäksi myös raivostumaan.

-Mikä tarkoitus lapsen menetyksellä voi olla?

-Mikä tarkoitus ihmisen on muuttua ihmisraunioksi?

-Mikä tarkoitus kuoleman on turmella kokonainen perhe?

-Mikä tarkoitus on jättää lapsensa menettänyt yksin suremaan?

-Mikä tarkoitus on menettää toimintakykynsä ja jäädä ilman apua?

-Mikä tarkoitus on menettää oma elämänsä lapsen elämän mukana?

-Mikä tarkoitus on tehdä ihmisestä elämää kohtaan vihainen ja katkera?

-Mikä tarkoitus yhteiskunnan on tehdä uhrista entistäkin enemmän uhri?

-Mikä tarkoitus on jäädä yksin surunsa kanssa, kyynisenä ja ilmeettömänä?

-Mikä tarkoitus on menettää halunsa sosiaaliseen elämään ja vetäytyä kuoreensa?

-Mikä tarkoitus yhteiskunnankin on unohtaa ja hylätä lapsensa menettänyt vanhempi?

-Mikä tarkoitus sellaisen on yleensäkään enää elää, joka on jo sisältä lopullisesti kuollut?

Tai, mikä tarkoitus voi olla sellaisella, että ensin annetaan alku uudelle elämälle, joka katkeaa jo ennen syntymäänsä, aivan syntymähetkellä tai se rajataan muutamiin vuosiin tai pariin kolmeen vuosikymmeneen. Mitä tarkoitusta voi olla sellaisella, kun moni lapsi menettää nuoren isänsä, äitinsä tai molemmat ja he jäävät suremaan vanhempiaan omien isovanhempiensa kanssa tai täysin yksinään, vailla ketään läheistä tai tuttua. Miten lapsen kuolemalla voisi olla sellainen tarkoitus, että se tuhoaa elämän lopullisesti meiltä läheisiltä koko loppuelämämme ajaksi, jättäen ihan jokaiseen uhriin lopullisesti syvät haavat. – Tätä kysymysten litaniaa voisi jatkaa loputtomiin ja kaivautua vaikka kuinka syvälle, jokaisen yksilöuhrin omien kokemusten ja näkemysten pohjalta.

Henkilökohtaisesti olen oppinut jopa itseäni huijaamaan ja siten myös suruani sekä itsesyytöksiäni keventämään vanhalla kliseellä – ”ettei meistä kukaan voi ehkä kenenkään kuolinhetkeä siirtää tai muuttaa, jos se johonkin on jo ennalta kirjoitettu” – mutta sellaisella väitteellä minä en tule koskaan itseäni uskottelemaan, että kokemallamme menetyksellä voisi kenenkään surevan uhrin kohdalla olla jonkinlainen tarkoitus.

Mielestäni jollakin asialla on vain silloin tarkoitus, jos se johtaa johonkin toiseen ja siinä tapauksessa myös johonkin entistä parempaan. En minä ainakaan ole menetyksestämme löytänyt vielä yhtään hyvää seikkaa, joka olisi kääntänyt elämänraiteitamme parempaan suuntaan tyttäremme kuoleman jälkeen. – Kyllä nämä nykyiset raiteet kuljettavat meidät hitaasti ja varmasti, vain ja ainoastaan yhä synkimpiin maisemiin ja ennenaikaiseen hautaan.