Eräs ystävä kutsui minut mukaan projektiin, joka on nimeltään voimauttava valokuvaprojekti. En ihan heti sisäistänyt aihetta täysin, mutta kun aloin sitä enemmän ajatella ja sain kaverini omatekemän kuvakansion kautta pohjaa, alkoi tulvia ideoita, niin itselläni, kuin vaimollani.

Oman kuvakansion tekemiseen on nyt jonkin verran ideoita oman pään sisällä, mutta toteuttaminen onkin se vaikein juttu. – Eli otappa itsestäsi irti jotain fyysistä, kun et muutenkaan mihinkään kykene.

Mutta aiheeseen… Projektin ideana on koota joko digi- tai paperikuvina, miksei videona tai kirjallisena esitelmänä itsensä näköinen tarina sellaisesta aiheesta, joka pyrkii voimauttamaan ihmistä itseään, kasvattamaan hänen itsetuntoaan tai on hänelle muuten tärkeä tai läheinen. – Näin olen projektin tarkoituksen ainakin käsittänyt.

Uskallan kuitenkin etukäteen epäillä, että minun albumistani ei tule kovinkaan voimauttava, koska olen ajatellut sen koota, mistäpä muusta kuin menetyksestämme ja surustani. – Se nyt valitettavasti on itselleni jokapäiväistä arkea ja pyhää.

Tokihan minulla olisi mahdollisuus tehdä kansio myös erittäin tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, kuten tyttärestäni ja lapsenlapsistani, jotka takuuvarmasti ovat ne suurimmat voimavarat elämässäni, mutta en tahdo sekoittaa heidän elämäänsä omiin projekteihini. – Sitä paitsi kunnioitan tyttäreni päätöstä, olla jakamatta lastensa kuvia ja elämää tietoisesti pitkin maailmaa.

Omia rumia kasvojani kun en kykene mihinkään julkisesti arvosteltavaksi koostamaan (sen lopunkin itsetunnon menetettyäni), pyrin keräämään kuvia ainoasta tämän hetkisestä harrastehenkireiästäni, eli vetten päältä ja luonnosta. – Ehkä jonkun varjokuvan itsestäni, täältä suruni varjosta albumiin liitän.

Tällä hetkellä ajatuksena on, että kuvat valitaan ja kootaan albumiin paperikuvina, joiden ohella pyrin purkamaan tuntojani runojen sekä omien ajatelmieni kautta. Sitä kautta pyrkiä karaisemaan itseäni suruni varjossa. Toivottavasti se myös ajanmittaan minua voimauttaa, joka projektin pääasiallinen tarkoitus kuitenkin on.

Valitettevasti surevan ihmisen on pidettävä haavansa vuotavina ja arpeutumiset pyrkiä ajoittain repimään myös auki, että surunsa sekä ikävänsä keskellä alkaisi kestämään enemmän tämän hetkistä kohtaloaan. Kyetä näkemään myös taakseen ja löytää sieltä niitä arvokkaita ja rakkaita hetkiä, joita myös muistoiksi kutsutaan. – Jos sureva ei itseään kiduta mm. musiikilla, valokuvin, yhteisillä harrastuksilla ja yhdessä vietetyillä tärkeillä hetkillä, ei niitä koskaan kykene ottamaan enää vastaan ja niitä pakenee lopun elämäänsä.

Tulevassa projektissa, itse kuvien valitseminen ei paljon vaadi, mutta on toki haasteellista, koska itselle tärkeitä kuvia on paljon, eikä niin paksua albumia mistään löydy, johon kaikki koostaisin. Enkä tahdo myöskään kansiotani myöhemmin arvioiville niin suurta taakkaa, että väsyvät sitä läpi käydessään tai joutuvat suruni varjoon liian pitkäksi ajaksi myös itse.

Paljon tulee vaatimaan itseltäni ponnisteluja myös se, että jokaiseen kuvaan löydän tärkeän viestin ja miten ne tunnemyllerrykset tulee projektiani hidastamaan. Ja mistä sitä voimauttavaa voimavaraa siihen löydän, että jokainen kuva on teetetty paperiversioksi, liimattuna albumissa ja koottuna kokonaisuudeksi kaikkien tekstien kera. 

Näin ne omat voimani on tarkoitus punnita, mutta toivottavasti edes tähän kykenen, koska mikään muu ruumiillinen homma ei edelleenkään suju ja hyvin moni itselle tärkeä ja rakas asia jää edelleenkin puolitiehen. Siitäkin huolimatta, vaikka en niitä tahtoisi kesken missään nimessä jättää. – Luotan tulevan projektin etenemisessä niihin vähäisiin ystäviini, jotka minut saivat myös tähän projektiin lupautumaan.