Meidät miehet jätetään hyvin helposti pureskelemaan suruamme yksin ja jos yritämme sen väkisin purematta niellä, annetaan meidän hyvin helposti myös suruumme tukehtua.

Eihän miesten pidä surustaan puhua tai kirjoittaa, saati tunteitaan näyttää - Sehän on akkojen hommaa.

Me miehet kun olemme se perheen ja yhteiskunnan tukipilari, juuri se osa kansaa, joka kaiken kestää ja kaikesta yksin selviää. Miten mies voi olla perheen heikoin lenkki ja kuinka sellaista miestä voi ottaa vakavasti joka surussaan rypöö. - Onko sellainen enää mies ollenkaan?



Tulen käsittelemään tässä blogissa menetykseeni liittyviä ajatuksia, joita olen julkaissut useissa eri lähteissä ja saanut niistä sekä risuja, että ruusuja. Kiinnostaa tämä blogi sitten jotakin tai ei, tekee jokainen oman valintansa, tuleeko hän ajatukseni kohtaamaan, vai väistääkö ne omasta viisaasta tahdostaan.

Toivon ehottomasti, että ne jotka tahtovat tätä lukea, mahdollisesti jakaa ja kommentoida, tekevät sen järjellä, sydämellä ja ennen kaikkea kunnioituksella. Eikä täällä myöskään kenestäkään nimillä kommentoida. - Sellaiset kommentit tulen poistamaan.

Vastaavasti ne jotka tahtovat hakea täältä aihetta ilkkumiseen ja selkään puukottamiseen, tehköön sen mielellään kasvotusten.