Päivitän tänne ajatuksiani näin takautuvasti, koska kirjallinen ulosantini on jostain syystä hiipunut hiipumistaan ja rakkaistakin asioista kirjoittaminen on jostain syystä äärimmäisen vaikeaa.

Syksy ja loppuvuosi olivat perheessä äärimmäisen kiireistä aikaa iloisten juhlien järjestämisen merkeissä, mistä syystä emme ehtineet juuri muita asioita ajatella. Iloiset hetket ja juhlat ovat toki tervetulleita näiden vuosien jälkeen, vaikka sellaiset näköjään vievät ajatukset täysin reaalielämästä.

Joulua vietimme samalla kaavalla kiireen keskellä, mutta toki jouluaaton olimme sisaresi perheen kanssa jälleen samassa joulupöydässä. Tällä kertaa ensimmäisen kerran menetyksesi jälkeen vietimme joulua kotona, sisaresi perheen kodin sijaan. Tämä toi mieleen vanhat hyvät ajat, kun jouluruokailu järjestettiin perheen kesken lapsuudenkodissanne - aina sinun menetykseesi saakka.

Vasta jouluaaton mentyä tajusimme äitisi kanssa, että tämä oli ensimmäinen joulu, kun emme ehtineet hiljentyä muistamaan sitä tyhjää paikkaa ruokapöydässä, joka siinä on ollut kohta kahdeksan vuotta ja tulee aina olemaan. – Tästä syystä on omatuntoa kolkuttanut valtavasti, vaikka näin ei kai saisi olla.

Tiedän, että ympärillä on ihmisiä jotka ovat sitä mieltä, ettei tärkeitä yhteisiä juhlapäiviä tulekaan muistella surullisissa merkeissä - ja on myös niitä, jotka ovat sitä mieltä, ettei edesmennyttä lastaan saisi millään hetkellä unohtaa.

Emme me ole lastamme unohtaneet, vaikka joulunajan hässäkkä, sekä rakkaiden lapsenlasten kanssa vietetty aika vei ajatuksemme tällä kerralla enemmän heihin, kuin edesmenneisiin sen muutamatuntisin yhdessä vietetyn ajan parissa.

Ne joista olemme joutuneet luopumaan tavalla tai toisella ovat aina mukanamme – sydämissämme, vaikka ajatukset hetkeksi karkaavatkin nykyajankohtaan. – Itse olen valitettavasti sellainen ihminen, että tunnen heti huonoa omatuntoa, jos näin pääsee käymään.

Kaikesta huolimatta olen erittäin onnellinen siitä, että saimme viimein viettää yhteistä jouluaattoa sisaresi perheen kanssa kotonamme ja lapsuudenkodissanne. Lohdutan itseäni sillä, että ne kolme meille tärkeää ja rakasta lapsenlasta, jotka veivät meidän ajatukset aivan toisaalle – oli varmasti meille rakkaiden edesmenneiden johdattamana tarkoitettu. Sen verran pitkään olet minun suruani sieltä tuntemattomasta seurannut, että jokainen tällainen hetki on takuuvarmasti minulle tarkoituksella suunnattu.

Monesti ajattelen, että minun tulisi oppia elämään ensin itseni kanssa – että osaisin sietää omaa elämääni suruni rinnalla. – Vuodesta toiseen jatkan elämääni suruni varjossa. Toisinaan se on haaleampi, toisinaan entistä synkempi!