Tänään 20.9.2012, kun tyttäremme menetyksestä on tasan 609-vuorokautta, 20 kokonaista kuukautta, eli 1-vuosi ja 8-kuukautta, pakkaa jälleen kerran kaikki päälle. Aivan kuten pakkaa aivan jokainen kuukausi näinä samoina kalenteripäivinä. Toisinaan ajattelen, kunpa ne päivät saisi kokonaan kalenterista pois, mutta se jos mikä olisi itsensä pettämistä. – Ei se surua veisi pois.

Tässä elämäntilanteessa huomaa niin monilla, monilla muillakin ajatuksilla itseään pettävänsä ja varsinkin pohtivansa seikkoja, jotka eivät tilannetta paranna, mutta niin niitä pohtivat ulkopuolisetkin. – Pohtiessaan takertuvat monesti minunkin pohdintoihini.

Tiedän toki sen, että ”kokemattomat” ihmiset pohtivat, kirjoittavat ja sanovat ääneenkin asioita, joilla kuvittelevat kannustavansa meitä jokaista elämässä eteenpäin. Aivan samalla tavalla lapsensa menettänyttä, kuin sitä kokematontakin. – Se seuraava askel pitää ottaa ja mennä askel kerrallaan eteen päin. - Ota tukevasti kiinni laivan reelingistä, kun se myrsky merellä kohtaa. Tai - Käännä katseesi eteenpäin, älä käännä katsettasi koskaan maahan, näe ympärillä olevat tärkeät ja rakkaat asiat, elä tässä hetkessä ja kaiken lisäksi tee se täysillä.

Takuuvarmasti myös meistä lapsensa menettäneistä suurin osa tekee juuri niin. - Parhaan kykynsä mukaan. Me elämme siinä nimenomaisessa hetkessä täysillä, oman tilanteemme ja omien voimavarojemme vaatimalla tavalla, suruviittaan kääriytyneenä. - Sitä se elämämme valitettavasti on.

Takuuvarmaa on myös se, ettei kukaan kaltaisistamme ole enää koskaan entinen itsensä, vaikka jonain päivänä saattaa päältä päin näyttää siltä. Meidän jokaisen sydämeen on jäänyt suuri tyhjä aukko menetyksemme kohdalle, jota kukaan toinen ei koskaan kykene täyttämään. Se ei tarkoita sitä, ettei uusille sijaa sydämessä ehkä jonain päivänä olisi.

Näistä edellä mainituista asioita "kokemattomat" uskaltavat taustalla väitellä, piikitelläkin. - Lyödä potkittua. Mutta minä väitän, että saman kokemuksen myötä, vasta oppivat tietämään totuuden. - Väärässä olivat. Silti en tätä kokemusta kenellekään koskaan toivo. Kuten olen aina sanonut, sanon edelleen: - Jokainen ihminen huomaa ainoastaan toisen heikkouden. - Kunnes kohtaa omansa!

Joka päivä pyrimme ottamaan seuraavaa askelta eteenpäin, koska emme tahdo jäädä tuleen makaamaan. Tottahan minä sen sanomattakin tiedän, ettei tyttäremme olisi koskaan toivonut näkevänsä isänsä ja perheensä olevan lopullisesti liekkien kourissa. Aina on ihmisiä, jotka arvostellen ajattelevat, että itsepähän liekkeihin makaamaan jäätte, ettekä niistä edes yritä nousta. - Ei se niin ole. Meillä on useita syitä nousta, mutta ei voimavaroja. – Kuinka moni ihminen onkaan häkään tuupertunut ja jäänyt liekkien uhriksi, vaikka on ollut ääretön halu pelastautua.
 
Sen voin myöntää, että tämän vajaan kahden vuoden aikana olen päässyt varpaanmitan elämässä eteenpäin ja alku se on sekin. Mikä on se varpaanmitta, se ehkä tässä tekstissä vielä selviää.

Onneksi sellaiset tekstiviestit on nyt loppuneet, joissa kysellään: - Miten menee, onko olo yhtään helpottanut. Ne ovat varmasti loppuneet myös sen vuoksi, koska olen muutamille vastannut, että tämä olo helpottaa tasan sinä päivänä, kun täältä pääsen lopullisesti pois. Ovat ymmärtäneet, ettei tarpeettomia tarvitse kysellä. Monet ovat vaienneet kokonaan, mutta eräs vielä lähestyi jatkokommentilla: - Kuulostaa pahalta. Johon minä vastasin edelleen: - Ja varsinkin tuntuu.
 
Toisaalta ymmärrän, että kyseisten viestien sisältöön kätkeytyy ehkä pienoinen huoli kaverista, mutta jostain syystä sellaiset viestit loukkaavat itseäni ja kaltaisiani. Enkä siis ole missään nimessä ainoa, mitä olen lukenut toisten vertaisteni kommentteja, heidän saamistaan viesteistä ja kysymyksistä, jotka he ovat ottaneet loukkauksina lohdun sijaan. Poikkeuksetta jokainen on ollut sitä mieltä, että vastaavat kysymykset saavat oman olon hetkeksi pahenemaan ja mielen vajoamaan kohti aallonpohjaa.

En sitä kiellä, etteikö olotila ole joskus helpompi, mutta se on se lyhyt aallonharja, jonka jälkeen lähdetään taas alaspäin. Toinen hyvä vertaus voisi olla vuoristorata, jonka huipulta tullaan taas kohti radan matalinta kohtaan ja todella lujaa. Toisin, kun se vuoristorata Linnanmäellä, Särkänniemessä tai jossain muualla, tuo hyvänolontunnetta, antaa vauhdinhurmaa ja saa nauramaan. - Kaltaistemme jokapäiväinen vuoristorata ei sitä meille suo. - Sitä tämä lapsensa menettäneen ihmisen arki ja pyhä kaiken aikaa on.

Tässä vaiheessa jokainen ”kokematon” miettii hiljaa itsekseen, että aivan samaa rataa se elämä kulkee meillä jokaisella. Enkä tule koskaan väittämään, etteikö elämä olisi yhtä vuoristorataa tai epävakaista ulappaa meillä jokaisella. Olenhan elänyt tätä elämää sentään vuosikymmenet, eikä se ole ollut parhaimpinakaan elinvuosina ruusuilla tanssimista. Silti se entinen elämä on ollut oikeaa elämää, josta olen nauttinut ja ollut onnellinen, kyennyt ohjaamaan purteni paremmille vesille, toisinaan rantautunut odottamaan myrskyn laantumista ja taas jatkanut matkaa. – Tänään, huomenna, ylihuomenna, ensivuonna ja niin edelleen, en elämästä tule täysillä nauttimaan, enkä osaa olla siitä täysin mitoin onnellinen.

Onnellinen olen kuitenkin kaikesta ympärillä olevasta, kun näen tyttäreni, lapsenlapseni ja tuon pienen lapsenlapsen kehityksen. Ei se sitä tarkoita, kun ihminen on sisältä kuollut ja menettänyt kiinnostuksensa kaikkiin muihin elämän asioihin, etteikö ne ympärillä olevat tärkeät asiat työntäisi meitä myrskyissä ja vuoristoradoissa jälleen kohti huippua. Kyllä ne antavat täsmälleen sillä hetkellä voimaa nousta aallonharjalle ja vuoristoradan huipulle, ne ovat tärkeitä ja rakkaita. Ne ovat juurikin ne elämän pienet asiat, jotka meitä työntävät ylöspäin, mutta silloin, kun ne eivät ole näköpiirissä, olemme matkalla alas järjetöntä vauhtia ja sinne aallonpohjalle taas jäämme. - Kunnes seuraava kohtaaminen koittaa. Nämä ovat niitä asioita, joita ei tavallinen ihminen ymmärrä, eikä tule koskaan ymmärtämään. – En niitä ymmärtänyt ennen itsekään.
 
Jokaisen tavallisen (kokemattoman) ihmisen elämä on verrattavissa merenkäyntiin. Siellä aallokko on loivaa ja yhdensuuntaista, joiden mukana kykenet luovimaan päivä päivältä eteenpäin. Aallon harjalta, aallonpohjalle on matkaa, kyyti on vakaata ja tasaista. Silloin kun vastaavasti myrsky sinut kohtaa, on se viedä sinut mukanaan ja monet se valitettavasti myös vie - lopullisesti. Kaikki eivät niistä myrskyistä selviä, osa meistä kuolevaisista antaa myrskylle itse periksi - ja joku viedään syvyyksiin kapteenin toimesta, vaikka hän tahtoisi pelastautua viimeisellä pelastuslautalla, jatkaen vielä elämäänsä. – Sellaisen myrskyn kouriin ajautui myös toinen tyttäreni.

Vastaavasti meidän lapsensa menettäneiden myrsky on kuin ajelehtimista moottoririkkoisella veneellä suuren järven selällä hirmumyrskyn aikaan. Aallot ovat teräviä, epätasaisia, erikorkuisia ja lisäksi on arvaamatonta ristiaallokkoa. Sen hetken kun kykenet ohjaamaan venettäsi tuulta päin tai kääntämään sen kulkemaan tuulen mukana, on myrskyssä ajelehtiminen siedettävämpää, mutta hetkenkään rauhaa se ei meille suo. Hetkeäkään et saa levätä myrskyltäsi, jatkaaksesi eteenpäin ja luoviaksesi rantaan, jota ei missään näy. Kohta huomaat olevasi sivuaallokossa, joka heittelee sinua laidasta laitaan, hakkaa ja kiikuttaa venettäsi siten, ettet tahdo saada ruorista otetta. Veneesi on kaiken aikaa kaatumaisillaan ja olet loppuun väsyneenä luovuttamassa kokonaan - antaaksesi myrskyn viedä sinut veden syövereihin, että saisit lopultakin vain levätä.
 
Nämä elämänmyrskyt vaikuttavat meihin ihmisiin eri tavalla. Joku ei edes yritä myrskynsä keskellä lähettää hätärakettia ja joku lähettää niitä niin paljon, ettei niitä enää noteerata. Minä päästelen höyryjäni siihen tahtiin, että monet kanssaihmistä pitävät minua hulluna ja seonneena, mutta itseni tuntevana ihmisenä voin vakuuttaa, etten minä ole sen hullumpi ja seonneempi kuin ennenkään. – En vain hillitse enää itseäni.

Ennen, kun elämä oli vielä normaalia, patosin kaiken sisälleni ja ne purkautuivat tulivuoren tapaan aika ajoin. Nykyään tämä tulivuori purkautuu vuolaana kaiken aikaa.

Samalla tavalla monet kohtalotoverit, varsinkin miehet, ahtaavat itseensä kaiken ja tulevat siihen lopulta tukehtumaan. Suurin osa meistä lapsensa menettäneistä miehistä, isistä, eivät pysty toteuttamaan itseään mitenkään. He käpertyvät suruunsa, koska eihän miehen tule suruaan näyttää. Siihen he pakahtuvat ja se on vaarallista. Ei nyky-yhteiskunnassa turvallista ole sekään, että purkaa tunteensa vihalla ja raivolla, kuten minä teen, koska heti leimataan, eikä siitä leimasta enää milloinkaan pääse eroon. Se on kuin tatuointi otsassa, josta minä en välitä. – Sen tatuoinnin ovat otsaani toiset hakanneet, sekä elämän epäoikeudenmukaisuus.
 
Vaikka oma elämä on tällä hetkellä edelleen pelkkää apatiaa, tylsyyttä, epätoivoa, vihaa, katkeruutta ja mitä kaikkea se lopulta onkaan. Silti olen sen varpaanmitan elämässä eteenpäin päässyt, joka on mielestäni erittäin hyvä alku.

Ainoastaan se kun näen omaa tytärtäni, hänen perhettään, saan lapsenlapseni huomiota, hän lähestyy minua epäröimättä, takertuu minuun, tahtoo syliin, halaa, nipistää ja tukistaa, on kaikki tuo vienyt minua varpaanmitan elämässä eteenpäin. Ennen kaikkea se, kun saan tuon pienen ihmisen nauramaan ja käkättämään, tuntemaan iloa ja riemua. - Siitäkin huolimatta, etten voi sitä itse tuntea.

Ankarasti pelkään, että huijaan tuota pientä ihmistä, vaikka saan hänelle hymyiltyä ja naurettuakin, mutta se ei tunnu sisälläni miltään. Kaikkein eniten pelkään sitä, että jonain päivänä tuo ihana ja meille kaikille äärimmäisen rakas pikkuihminen tämän kaiken vaistoaa ja tuntee itsensä täysin petetyksi. - Sitä hetkeä en toivo koskaan kohtaavani.
 
Paljon ennemmin toivon itselleni ja kohtalotovereilleni, että saisimme elvytetyksi tunneköyhyytemme uudelleen eloon. – Se jos mikä, olisi se ensimmäinen kokonainen askel elämässä eteen päin.