Tammikuinen muistopäiväsi jatkaa samaa synkkää ja pimeää olemistaan yhdessä isäsi kanssa. Paha on olla, eikä se johdu pimeästä ja synkästä vuodenajasta, vaikka lumettomuudella ja pitkällä pimeydellä pyritäänkin masennusta perustelemaan.  – Itse tunnen paremmin syvimmän sisäisen hyväni ja pahani.

Tämä lumettomuus on itselleni parempi vaihtoehto kuin se järkyttävä lumimäärä, jonka alle olimme hukkua tammikuussa 2011.

Syitä pahaan olooni on monia. Suuret ja nopeat muutokset olemisenpolulla, joita riittää tuleviksi vuosiksi, mikäli olonpäiviä riittää. Jälleen pitäisi jaksaa rakentaa ja remontoida. Tässä iässä olisi parasta kun saisi vain jatkaa päivä kerrallaan olemistaan, ilman ylimääräisiä murheita. Pelkästään oman kodin ylläpidossa on riittävästi tekemistä, enää ei jaksaisi ylimääräiseen keskittyä.  – Tai olisi edes hopealusikka suussa syntynyt, että voisi tilata apua, kun omat voimat eivät enää riitä.

Mielialaan vaikuttaa myös se, että pitkäaikainen yhteistyö terapeuttini kanssa päättyi hänen äitiyslomalle jäämisen vuoksi – ja mikä pahinta, kaksi viimeistä tapaamistamme jouduttiin perumaan. Paljon jäi asioita mielenpäälle ja yhdessä aloitettuja suunnitelmia puhumatta loppuun, jotka saattaisivat olla tulevaisuuteni kannalta tärkeitä.

Suunnitelmat ovat avoinna siis edelleen, koska yksin en jaksa ponnistella niiden kanssa eteenpäin ja lisäpelkoa kerryttää myös ajatus siitä – että mitä jos en kykenekään tekemään jotain uuttaa, johon minun pitäisi kaikki voimavarani keskittää.  – Yhteydenottoa suunnitelmien etenemiseksi kuitenkin ajattelen edelleen – ainakin toistaiseksi.

Suurin pahanolontuoja on se, kun joudun sytyttämään jälleen rakkaan tyttäreni haudalle kynttilät tammikuun 20. päivä – yhdeksän vuoden takaa aina elämäni loppuun saakka.  – Yhdeksän pitkää, pitkää vuotta sinulle lukija – minulle ja perheelleni tämä menetys on yhtä vahvana muistoissa, kuin sinun murheesi yhdeksän päivän takaa.

Kurkkua puristaa ja hengitystä ahdistaa. Pelkään, että tammikuiset tuulet ovat jo ensimmäisen kynttilöistä puhaltaneet sammuksiin – mutta tulen ne sitkeästi uudelleen sytyttämään.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, aurinko heräsi jälleen pilkistämään samaan kellonaikaan, kuten yhdeksän vuotta sitten, kun aavistin kaikkein pahinta ennen kuolinviestin saantia. Tänään katsoin aurinkoa väärän talon ikkunasta.

En voi kieltää, etteikö myös ajatukseni ole olleet taas äärimmäisen synkkiä.  – Kyllä sen tunnustan, että monesti ajatukseni on harhaillut siihen suuntaan, että pääsisin täältä itsekin pois – ja vastuu kynttilöiden sytyttämisestä siirtyisi kokonaan harteiltani toisten harteille.

”Mä oon huutava ääni,
oon kaatuva puu.
Jos nyt kuulet mun huudon,
en pelkää pimeää”.


Ne jotka pitävät isääsi alati hulluna, saavat pitää. Olen antanut itselleni luvan olla hullu. Hulluudessa on etunsa, koska se karkottaa typerimmät ihmiset riittävän etäälle ja tuomasta synkkään olemiseeni enempää lisämurheita.

”Aina kun jotain häviää,
aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää,
tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää,
se mitä oli, se jää”.

Ikuisesti rakastaen – isä