Rakkaat blogini lukijat!

Ajattelin näin joulun alla lyhyesti avautua, koska olen ollut täysin voimaton juuri mitään kirjoittamaan. Elämässä on sattunut ja tapahtunut paljon, mistä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nyt minulla on ollut pitkään sellainen jakso, etten ole osannut kirjoittaa, enkä ole yksinkertaisesti saanut taas mitään muutakaan aikaiseksi. - Palaan niihin aiheisiin ehkä myöhemmin, mikäli saan sanaiset arkkuni jälleen auki.

Näin talven tultua ja kesän mentyä, olen keskittynyt jälleen kaikkeen negatiiviseen, purnaamaan aivan kaikesta vihoissani ja katkeruusissani. Niinä aikoina on syytä pysytellä kaukana blogista, koska muuten tämäkin olisi vihan ja katkeruuden täyttämä tyyssija. Lähestyvä joulu ja kohta perässä seuraava tammikuu, kun toinen rakkaista tyttäristämme meiltä lopullisesti vietiin - ne ovat aina vaikeita aikoja yhä uudelleen kohdata.

Suuren ja mustan päälleni langenneen pilven havaitsi myös eräs ystäväni, joka on nätisti pyytänyt minua kohtaamaan jälleen ne positiiviset asiat, joita kuitenkin ympäriltä on ja keskittymään mieluummin niihin - vihan ja ketkeruuden sijaan.

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä juuri sen vuoksi päätin pysähtyä nyt blogin eteen hetkeksi rauhoittumaan.


Vuosi lähenee loppuaan

Te elätte vielä toistaiseksi vuotta 2014. - Minä jatkan edelleen olemalla päivä kerrallaan. Jokainen meistä ottaa joulunsa vastaan eri tavalla - kuka sitä viettää, kuka ei - kuka tahtoisi viettää entisellä tavalla lähimmäistensä kanssa, ilman sen suurempia "jeesusteluja" - kunhan vain saisi olla kaikkien rakkaiden kanssa edelleen yhdessä.

Tuoleja on meidänkin pöytämme ympärillä nyt enemmän, kuin jouluna 2010 ja jokaiseen tuoliin löytyy myös tänä jouluna istuja, mutta silti meillä on tyhjä paikka pöydässä aina, jota ei kukaan toinen voi koskaan samalla tavalla täyttää. Joulu ei ole enää koskaan samanlainen, millainen se oli vielä neljä vuotta sitten. Joulun meidän onneksemme takaa kuitenkin toisen tyttäremme perhe, kahden erittäin suloisen lapsenlapsen kanssa. Juuri heidän vuokseen me teemme joulun heille ja meille - muuten meillä ei enää joulua olisi.


Emme toki ole yksin tässä tilanteessa, mutta ei se meitä surevia lohduta - päinvastoin

Tänäkin vuonna hyvin, hyvin moni omainen on menettänyt oman lapsensa ja läheisensä. Satojen perheiden joulu on tänäkin vuonna pilalla, monen ehkä minun tavallani, vihan ja katkeruuden täyttämä - ainakin valtavalla surulla ja ikävällä maustettu.

Niin on meidän lisäksemme myös aivan lähipiirissä...

On heitä, jotka ovat menettäneet lapsensa ja läheisensä jo vuosia sitten, mutta suru ja ikävä on edelleen osa jokapäiväistä elämää - niin myös tänä jouluna.

On heitä, jotka viettävät ensimmäistä joulua ilman rakasta lastaan, menetettyään lapsensa vasta kesällä.

Ja on myös niitä, jotka vasta näin joulun alla joutuvat jättämään jäähyväiset lapselleen, sisarelleen, vaimolleen, äidilleen, serkulleen ja läheiselleen - joka on myös aivan liian nuori lähtemään.

Surua on vain pari viikkoa sitten tullut taas lähipiiriin. Nuorta kuolemaa ei voi koskaan käsittää ja se lisää jälleen myös meidän ennestään surevien omaa taakkaa, tunkeutumalla jatkuvasti liian lähelle. Aivan joka kerta se muistuttaa ja nostaa pintaan ne lähes neljän vuoden takaiset tunteet, millaista se rakkaan lapsen lopullinen menettäminen todellisuudessa on.

Miksi meiltä viedään jatkuvasti liian nuoria terveitä ihmisiä, joilla on valtavasti elämänhalua ja joka on kaikin puolin terve - ja jolla pitäisi olla vielä pitkä elämä edessä.


Kirottu vuosikymmen

Olen hyvin monessa eri yhteydessä sanonut ja kirjoittanut, että tämän täytyy olla kirottu vuosikymmen. Sellainen vuosikymmen, joka kaiken muun pahan joukosta poimii paljon nuoria ihmisiä ja jättää taakseen valtavan määrän surevia perheitä.

Tammikuun 2011 jälkeen, kun toinen tyttäremme meiltä lopullisesti vietiin, on nuoria menehtynyt tavalla tai toisella lukematon määrä. Niin paljon ettemme pysy enää laskuissa mukana. Hyvin moni heistä on ollut jollakin tavalla läheinen, tuttu, lastemme kaveri tai tuttu - tai ainakin meille kaikille jollain tasolla kasvotuttu. - Eikä viikatemies ole niittänyt "nuorta viljaa" ainoastaan meidän kotiseudullamme, vaan kautta koko maan.

 

Joulu 2014 lähestyy

En löydä sanoja, millä tavalla toivottaisin kaikille kohtalotovereillemme tulevaa joulua. Olen aiemmin toivottanut sitä heille seuraavalla lauseella, jotka ovat menettäneet lapsensa jo vuosia sitten: - "Hyvää, siedettävää ja parempaa tätä joulua".

Mutta niille, jotka viettävät ensimmäistä joulua ilman rakasta lastaan, en valitettavasti minäkään löydä lohdutuksen sanoja... - En edes näin saman kokeneena.