Kirjoitin tämän tekstin edesmenneen tyttäremme toisena muistopäivänä jo tammikuussa, mutta julkaisen sen tällä blogilla vasta tänään, kun hänen menetyksestään on nyt tasan kaksi vuotta ja yksi kuukausi. – 762 vuorokautta.

Rakas tyttäreni, joku ajattelee asian ehkä näin – ”Jo toinen vuosi ilman sinua”. Mutta minä tunnen sen fyysisenä, sekä henkisenä taakkana sisälläni vastaavasti näin – Vasta toinen vuosi ilman sinua.

Tänään mukana kulkevaan loputtomaan taakkaan nähden, voisin kuvitella että menetyksestäsi on aikaa paljon kauemmin kuin kaksi vuotta, mutta samaan aikaan pois lähtösi on kuin tätä päivää.

Vaikka taakse jääneet kaksi vuotta tuntuvat taakkana kahdelta vuosikymmeneltä, tuntuu todellakin samanaikaisesti siltä, kuin rakkaan tyttären menetyksestä olisi vasta pari tuntia. Juurihan hän oli tässä, puhui, halasi, astui ulos tutusta ja turvallisesta kotiovesta ja lupasi tulla taas kotona käymään. – Niin hän kävikin, mutta ei enää samalla tavalla kuin ennen.

Millainen on nyt alkanut kolmas vuosi, entä se neljäs, viides ja niin edelleen. Sitä ei voi etukäteen kukaan ennustaa, mutta helppoja ne eivät tule olemaan. Helpotusta niihin vuosiin tulen etsimään rakkaasta lähipiiristä ja toivon että vielä jonain päivänä kykenen heidän avullaan paremmin hengittämään.

Rakas tyttäremme, meidän jokaisen elämä olisi aivan varmasti paremmin raiteillaan, jos voisit olla vielä kanssamme ja koko perhe saisi edelleen istahtaa edes satunnaisesti saman pöydän ääreen. Mutta koska emme sinua takaisin saa, toivoisi tähän elämään jonkinlaista tasapainoa, jolla tätä suurta taakkaa voisi edes aavistuksen keventää. Edes paremman kontaktin saamista rakkaaseen lähipiiriin, joka on se ensisijainen ja kaikkein tärkein tuki tässä maailmassa.

Monet sanovat, että surun kanssa oppii elämään, mutta itseni äärimmäisen hyvin tuntevana isänä väitän, etten tule tähän menetykseen elinaikanani tottumaan. Selvähän se on, että pyrin tekemään kaikkeni saadakseni edes osan menneestä elämäntuntumasta takaisin, jotta voisin samalla katsoa myös tulevaisuuteen. – Ennen kaikkea toisen rakkaan tyttäreni, lapsenlapseni, vaimoni ja itseni vuoksi. Sitten tulee vasta kaikki muu. Paljonko se aikaa vie, sitä ei meistä kukaan tiedä, koska yksilöitä me jokainen saman kokenut olemme ja samalla tavalla tätä pakollisen menetyksen ”siedätyshoitoa” itsemme kesken käymme.

Kuten jo mainitsin, yhtä nykyistä vuotta voin tällä hetkellä rehellisesti verrata kymmeneen sellaiseen vuoteen, kun elämä oli vielä elämisen arvoista, elämässä oli tavanomaisten rutiinien, sekä toisinaan myös vaikeiden päivien vastapainoksi iloa, riemua, onnea, uskoa tulevasta, toivoa paremmasta ja kaikkea sitä, mitä ihminen elämästä selvitäkseen tarvitsee. Ensisijaisesti juuri sitä, mikä ihmiselle riittää tuomaan sen tunteen, että hän ylipäätään elää. – Siihen riittää ehjä, kokonainen perhe.

Vielä reilut kaksi vuotta sitten elin päivä kerrallaan rutiininomaisesti, mutta silloin elin myös itseni, edesmenneen tyttäreni, sekä toisten perheenjäsenten vuoksi. Koskaan en ole kyennyt elämään vain itselleni, enkä kykene nytkään. Nyt olen huomannut eläväni vain kuollakseni, koska elämää ei varsinaisesti enää ole ja myös toiset perheenjäsenet ovat väkisinkin osittain etääntyneet. – Perheen henkinen ketju on katkennut, josta puuttuu yksi vahva lenkki kokonaan ja toinen on kaiken aikaa putoamaisillaan. – Perheenpään, isien kuvitellaan olevan sellainen lenkki, joka viimeisenä ketjusta putoaa.

Tästä syystä olen alkanut kutsua päivä-, viikko- ja kuukausirytmiäni päivä kerrallaan olemiseksi. En silti ole, enkä mene päivä kerrallaan enää itseni, vaan muutaman tärkeän ihmisen vuoksi, joita ovat edelleen nuo edellä mainitut ja äärimmäisen rakkaat perheenjäsenet. – Rakkaita he ovat, vaikka en sitä juuri nyt pysty sanomaan, enkä välttämättä edes näyttämään. Kenellekään ulkopuoliselle minulla ei ole mitään annettavaa. Itselläni ei myöskään ole enää mitään toiveita, eikä haaveita. Tällä hetkellä jaksan olla päivä kerrallaan vain näiden läheisten vuoksi, joista toivoisin edes yhden tai kahden tahtovan minun jatkavan päivä kerrallaan olemistani täysin samasta syystä. – Juuri heidän vuokseen. Itseni saatan löytää vain heidän avullaan.

Rakas tyttäremme, kyllä minä sen isänäsi tiedän, kuinka elämänhaluinen ihminen sinä olit. Jos meille olisi suotu edes mitättömän pieni keskusteluhetki ennen kuolemaasi, oltaisiin varmasti yhdessä itketty ja halattu, ja olisit minulle sanonut näin: - ”Iskä en mä haluu kuolla vielä. En mä voi jättää mun siskoo. Miten se pärjää täälä ilman mua. Mä oon vielä niin nuori. Mun pitää saada elää”.

Jos vastaavasti olisit voinut aavistaa lähtösi paljon aiemmin ja sinulle olisi annettu todella paljon aikaa meidät hyvästellä, olisit suloisen tuimasti katsonut isääsi ja sanonut: - ”Älä faija jää ryömiin suruun. Kyllä mä tiedän että sä rakastat mua. Säkin oot mulle tosi tärkee ja rakas. Sun on vaan pakko jaksaa pitää perheestä huolta. Ja sitten kun susta tulee pappa, sun pitää suojella lapsenlapsiakin, ihan samalla lailla kun sä oot meitäkin aina suojellu. Äläkä faija lopeta laulamista. Tee ihan kaikkee, kunhan oot onnellinen. Mä haluun Iskä että että sä oot silti aina onnellinen, vaikka mua ei täälä enää ole”.

Niin tyttäremme olisi varmasti sanansa valinnut ja sanoisi ne myös tuolta rajan takaa, jos se mahdollista olisi. Valitettavasti en kykenisi hänen toiveitaan vieläkään täyttämään ja saisin nyt myös siitä kantaa entistä enemmän omatunnontuskia. – Kannanhan niitä nytkin ja tietenkin pyrin myös siihen pieni askel kerrallaan, että vielä jonain päivänä pystyisin hänen toiveensa täyttämään.

Ja kun minulla on ikävällä tavalla aikaa ollut, olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana asioita punninnut ja lopultakin ymmärtänyt, etten minä mikään hyvä isä ole ollut. Olen lapsiani aina järjettömästi rakastanut, kantanut heistä äärettömän paljon huolta, heitä tarpeen tulleen holhonnut ja suojellut, ja heidät niin monesta pinteestä pelastanut. – Ei se minusta vielä hyvää isää tee. En ole mielestäni kyennyt suojelemaan lapsiani ja perhettäni riittävästi, koska en pystynyt pitämään yhtä heistä hengissä.

Jos olisin ollut isistä parhain, en olisi koskaan lamaantunut, olisin aavistanut ihmishahmona saapuvan pahan läheisyyden ja suojellut viimeiseen asti omaa lastani.

Jotenkin vaan alaikäisen lapsen huolehtiminen on huomattavasti helpompaa, koska silloin ohjat on vielä omissa käsissä ja vaistoat paljon herkemmin kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Vaistot on herkimmillään ja vielä myös kuudes aisti toimii.

Aikuista ihmistä ei voi holhota, eikä hänen elämäänsä saa rajoittaa. Silloin iskee lamaantuminen, kun tunnet itsesi tavallaan toimettomaksi ja virattomaksi, etkä ole kaiken aikaa tietoinen siitä, mikä vaara milloinkin omaa lastasi vaanii. Kykenet ainoastaan olemaan hengessä mukana ja edelleen pelkäämään lapsesi puolesta. – Ei rakkaus eikä pelko katso ikää. Ja vaikka oletkin tehnyt sitä samaa lastesi koko elämän ajan, on tilanne aikuisen lapsen kohdalla aivan toinen.

Vain harva, mutta silti aivan liian moni meistä tietää, miten rakas ja tärkeä voi ihmiselle oma lapsi olla, kun se lopullinen menetys eteen tulee. Vasta viimeisen portin sulkeuduttua, se todellinen riippuvuus omaan lapseen tulee lopullisesti ilmi. Ne pelot ja uhkakuvat, jotka oman lapsen vaaroina alati vanhemman mieltä nävertävät, eivät ole vasta kuin pieni jännitysmomentti lopulliseen menetyksen rinnalla. Eikä kukaan meistä osaa etukäteen edes aavistaa, miten paljon oma lapsi kuollessaan meiltä vanhemmilta mukanaan vie. – Vaikka varmasti hän ei tahtoisi niin tapahtuvan.

Onneksi minulla on täällä edelleen Äippä, rakas ja tärkeä Sisaresi, sekä aivan mielettömän ihana Lapsenlapsemme, jotka antavat isällesi voimaa jatkaa edelleen päivä kerrallaan olemista. Muuta en tähän elämäntilanteeseeni toivo, kuin sitä, että palaisit takaisin uniini ja kertoisit isällesi, miten minun tulee tästä eteenpäin jatkaa.

Rakas tyttäreni, sinua on aivan järjetön ikävä.

Tammikuun 20. päivä 2013 – Sinun kuolemasi toisena vuosipäivänä.

-Iskä-

Ikävä - http://www.youtube.com/watch?v=pkzJb0k-q8U