Rakkaan tyttäremme muistopäivänä 2015

Tuntuu uskomattomalta sanoa ja kirjoittaa – Neljä kokonaista vuotta siitä hetkestä, kun rakas tyttäremme meiltä törkeästi riistettiin.

Vuodet tuntuvat edelleen riipaisevan pitkiltä, mutta samaan aikaan tuntuu siltä, kuin hän olisi ollut tässä vasta neljä päivää sitten. – Ei sitä viimeistä halausta voi koskaan unohtaa ja lupausta jälleen näkemisestä, joka ei enää koskaan kotona toteutunut, ainoastaan sairaalan ja kotikirkon kappelissa.

Joka vuosi tähän aikaan tulee käytyä kaikki kyseisen päivän tapahtumat yhä uudelleen ja uudelleen läpi. Tulee muisteltua, kuinka äitisi sinut tapasi vain vajaata puolta vuorokautta aiemmin kaupassa ja kaikki oli hyvin. Sanoit tulevasi samana iltana käymään kotona ja ”kaverisi” oli tarkoitus sinut tuoda. – Se oli viimeinen kerta, kun äitisi sinut elävänä tapasi.

En ymmärrä mihin olin menettänyt kuudennen aistini, vaikka kyseisenä iltana lämmin aalto kulki kehoni läpi ja tuntui hyvältä, kun olit äidin kanssa puhunut jo päivällä puhelimessa ja luvannut tulla saman iltana käymään kotona. Lausuin sinun nimesi ääneen ja sanoin että hienoa kun tulet taas kotona käymään.

Äitisi palasi myöhemmin toiselta kauppareissulta kotiin ja luulin sinun tulevan mukana. Petyin kun et tullutkaan ja pettymys kasvoi myöhemmin illalla, koska ”kaverisikaan” ei sinua tuonut, vaikka oli niin sinulle luvannut. Luultavasti ”murhamies” oli jo tehnyt oman suunnitelmansa, sinut meiltä riistääkseen. – Sinulla ei ollut siinä vaiheessa mahdollisuutta enää paeta.

Jonkinlainen pelokas tunne oli sisälläni kyseisenä iltana ja sain omituisia merkkejä, ettei kaikki ole hyvin, mutta en ymmärrä, miksi en osannut niihin reagoida. Valvoin normaalia pidempään ja olin jotenkin rauhaton. Vihaan itseäni lopun elämäni, koska en ymmärtänyt soittaa sinulle ja sisarellesi, selvittääkseni onko kaikki kunnossa. – Kello oli kuitenkin jo hyvin paljon, mutta uni ei normaalisti tullut.

En voi käsittää sitäkään, kuinka seuraavana aamuna kuljin aivan normaalisti töihin ja ohitin rakkaan tyttäremme surmapaikan vain muutaman kilometrin päästä. Jollakin tavalla olin kuitenkin poissaoleva, koska sinä aamuna unohdin avaimeni firman tankkauspisteeseen, tankatessa työkaluni. Päivä oli töissä aivan normaali ja jossain vaiheessa kahvitauolla, kun aurinko hetken piipahti pilvien raosta, kuten on tänäänkin näyttäytynyt, ajattelin omia lapsiani ja tein suunnitelmia perheen eteen.

Vasta päivän päätteeksi muutuin rauhattomaksi, kun puhelimeeni oli tullut lastemme kaverilta viesti: – ”Mitä on tapahtunut”?

Yritin soittaa vaimolleni ja kun hän ei vastannut puheluihini lainkaan, tuntui se erittäin omituiselta, jonka vuoksi aloin hätääntyä. Kohta ajojärjestelijämme soitti, että voin jättää sinä iltana työkalun työmaalle ja sen ajaa joku toinen myöhemmin hallille. Silloin aavistin pahaa. Työmaalle ajaessa, olin järjettömän rauhaton ja hermoilin jokaisesta edessä kuppaavasta autoilijasta.

Ajojärjestelijä oli minut vastaanottamassa ja sanoi laskeuduttuani työkalun hytistä – ”Vaimollasi on sinulle ikäviä uutisia” ja samaan aikaan näin vaimoni lähestyvän minua tuntemattoman naisen kanssa. – Silloin ymmärsin, että olen menettänyt jommankumman rakkaista tyttäristäni tai on sattunut joku erittäin vakava onnettomuus, joka koskee mahdollisesti myös kyseisen naisen lasta. – Olin väärässä. Kyseinen nainen oli vaimolleni järjestetty tukihenkilö, vaikka en sitä sillä hetkellä tiennyt.

Menin shokkiin saman tien ja lähdin kävelemään kohti kotia. Päässäni pyöri jos jonkinlaisia asioita, enkä tahtonut tietää kumpi lapsemme on joko kuollut tai pahasti loukkaantunut. Kävelin ja kävelin, koska en tahtonut kuulla totuutta missään kadulla, vaan vasta kotona. Toivoin kävellessäni hiljaa sisälläni, että on vain sattunut joku tapaturma, lapsemme on sairaalassa ja sieltä vielä palaa kotiin.

Ymmärsin hiljalleen, että pahin on kuitenkin täytynyt tapahtua, koska olisimmehan menneet sairaalaan lastamme katsomaan, jos olisi kyse onnettomuudesta ja loukkaantumisesta. Miksi kukaan tulisi vastaan työkohteeseen vakavana, eikä mainitsisi heti asiaa – tai voisi siitä yksinkertaisesti soittaa. Varsinkin kun vaimoni mukana oli täysin tuntematon ihminen, järki toimi jopa shokkitilassa pätkittäin. Kyseinen nainen ja vaimoni yritti houkutella minua autoon, mutta tahdoin kävellä ja ajatella. Aloin ymmärtää menetyksemme suuruuden. Jossain vaiheessa olin sanonut meneväni raiteille ja jatkoin matkaa kävellen kohti kotia.

Illan hämärtyessä, näin kävellessäni kaiken aikaa lastemme yhteisen kuvan silmissäni ja yritin tehdä itselleni käsitystä, kumpi rakkaista lapsistamme on menehtynyt. Yritin miettiä kaikkia asioita, joita olemme yhdessä kokeneet, mutta sillä hetkellä shokki vei ajatukset ainoastaan omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. – Kohta en kyennyt käsittelemään enää lainkaan perheen asioita. – Aloin kasvattamaan vaistomaisesti suojamuuria ympärilleni.

Kymmenkunta kilometriä kävelleenä, naapurimme ohitti minut autollaan, pysähtyi tienvarteen ja tarjosi kyytiä kotiin, mutta sanoin, että tahdon kävellä ja ajatella asioita. Luultavasti hekin jo tiesivät, mitä on tapahtunut, enkä tahtonut saada tietoa naapureilta. – En yksinkertaisesti tahtonut kohdata ketään.

Hetkeä myöhemmin havaitsin valokiilan takaani ja kuulin kuinka kevytväylää pitkin minua seurasi auto, josta kohta huudettiin nimeäni. Pysähdyin, käännyin ja näin kaksi virkavallan edustajaa takanani. Olivat lähteneet varmistamaan, etten kävele raiteilla, kuten olin uhannut. Ne olivat jääneet taakseni jo tuntia aiemmin, mutta muistan hetken nojanneeni rautatiesillankaiteeseen ja ajatelleeni kaikkein synkintä vaihtoehtoa. – Poliiseille muistan vastanneeni ja osoittaneeni läheiselle pellolle: – ”En näe täällä muita raiteita, kuin pellolla olevan kansanhiihtoladun. Tahdon vain päästä kotiin”.

Poliisit tarjosivat minulle kyytiä, mutta en huolinut. Tahdoin kävellä ja olla omissa ajatuksissani myös kaksi viimeistä kilometriä. Olinhan jo kymmenen kilometriä taivaltanut. Kovasti olivat huolissaan, mutta jättivät kuitenkin kävelemään. Muistan ainoastaan toisen poliisin sanoneen: – ”Tämä kuuluu varmaankin tähän tilanteeseen”. Lähtiessään osoittivat kädestä pitäen osanotot, joita en olisi tahtonut koskaan sillä tavalla kuulla. Menin entistä enemmän shokkiin, enkä saanut loppumatkasta enää yhtään selkeää ajatusta lapsiini, vaan oma lapsuuteni ja nuoruuteni kulki filmirainan tavoin silmissäni, kun ohitin lapsuuteni koulun ja jääkiekkokentän. – Kun ohitin kotikylän tanssilavan, jalkapallokentän, sekä metsäosuuden ja peltoaukeat.

Ahdistus ja puristus kasvoi rinnassani kaiken aikaa ja muurasin aina vain vahvempaa muuria ympärilleni, mitä lähemmäksi kotia pääsin. En tiennyt mitä on tapahtunut ja kummalle rakkaista tyttäristä, vaikka aavistelinkin, että perheemme liikkuvin tytär on mahdollisesti joutunut johonkin onnettomuuteen, jota aina pelkäsimme, kun hän vierailla paikkakunnilla kavereidensa kanssa ja luona kulki. – Eipä hän maailmalla liikkuessaan koskaan vaarassa ollut. Kuolema saapui tyttäremme elämään vain muutaman kilometrin päästä, toteuttaakseen hirmuisen tekonsa.

En tiedä miksi kävelin vielä postilaatikolle ja siitä pihapolkua pitkin etupihalle. Tahdoin ehkä pitkittää kotiin menoa ja totuuden kuulemista. Samaan aikaan kun astelin pihaan, saapui myös vaimo autolla kotiin. Silloin sain vasta tietää mitä on tapahtunut, vaikka totuus olikin sillä hetkellä vielä valheellinen. Tyttäremme surmaaja oli aamusta lähtien laittanut epämääräisiä juoruja sekä valheita liikkeelle, omia jälkiä peittääkseen.

Pahin pelkomme oli kuitenkin toteutunut. Olimme menettäneet rakkaan lapsemme lopullisesti – toisen ykkösemme, kuten lapsiani ajoittain puhuttelin.

Shokkitila pinttyi yhä syvemmälle. Itku tuli, mutta jotenkin väkinäisesti. Istuin vain sohvan päädyssä omalla vakiopaikallani ja muistelin kuinka tyttäremme istui toisella sohvalla vain hetki sitten ja kirjoitti äitinsä läppärillä kavereilleen – hymyillen ja nauraen. Kuvittelin hänet sieluni silmillä, kuin hän olisi istunut siinä edelleen.

Televisiota tuijotin illat ja päivät pitkät kuukaudesta toiseen, mutta näin vain tyhjyyttä. Ajatuksiani en muista, mutta en nähnyt, enkä kuullut mitään – tuijotin vain.

En voinut ymmärtää, kuinka sain sinä iltana unen ja nukuin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aamuisin heräsin sohvalle selälleni tuijottamaan tyhjyyteen, sekä pihatammemme lumenvalkoista latvusta, joka oli kuin kruunu. – Siltä se näytti tänäänkin.

Vasta sinä päivänä, kun tyttäremme siunattiin samalla alttarilla, jossa hän oli muutama vuosi aiemmin saanut rippikasteen ja käynyt monet, monet koulun kevätjuhlat - vasta sinä päivänä alkoivat kyyneleet toden teolla tulvia ja tulvivat kokonaiset kolme vuotta, lähestulkoon joka ainoa päivä. Vasta tämä neljäs vuosi oli hieman helpompi, mutta eivät kyyneleet ole vieläkään ehtyneet, eivätkä tule koskaan ehtymään. Suurin voimavarani on vaimon lisäksi toinen tyttäremme, hänen perheensä sekä kaksi erittäin ihanaa ja rakasta lapsenlasta.

Tänäänkin käyn tuon päivän tapahtumat, neljän vuoden takaa läpi yhä uudelleen. Kävelen taas iltahämärässä postilaatikolle ja tulen tuttua polkua pitkin pihaan. Tunnen sen saman tuskan, kuin tasan neljä vuotta sitten. Käyn jälleen läpi kaikki ne samat tunteet, jotka kävin myös saman päivän iltana, kun sinut rakas tyttäremme oli luotamme lopullisesti riistetty.

Kaiken lisäksi tämäkin päivä lumineen ja lumisine puineen muistuttaa sinun menetyksestäsi aivan yhtä vahvasti. Vaikka lunta ei ole yhtä paljon, on sää lähes tarkalleen samanlainen – pieni pakkanen, tyyni päivä, aamulla vielä lumiset puut, sekä pilvinen päivä hetkellisen auringonpilkahduksen kera. – Kaikki ne lisäävät ahdistusta ja luovat myös tämän vuoden muistopäivääsi käsin kosketeltavan tuskan ja ikävän.

Rakas tyttäremme, kaiken aikaa olet mukana elämässämme, olet läsnä ja varmasti pidät meistä hyvää huolta. Tarkkailet ja olet osa elämäämme edelleen.

Eniten surua tuottaa kuitenkin se, että et ole kanssamme enää konkreettisesti. – Laulamassa, nauramassa, leikkimässä ja hoitamassa sisaresi lapsia, jotka rakastaisivat sinua aivan yhtä suurella sydämellä, kuten me vanhemmat sinua rakastamme. Voimme enää vain kuvitella, kuinka pienokaiset viihdyttäisivät tätiään, jota eivät saaneet valitettavasti koskaan tavata. Samoin voimme vain ajatuksissamme kuvitella, kuinka sinä hellisit ja hoitaisit sisaresi lapsia. – Olisit ehdottomasti heidän maailman paras tätinsä.

Vaikka tämä on aina yhtä ahdistavaa kirjoittaa: - Kiitos rakas tyttäremme niistä vuosista, jotka saimme kanssasi yhdessä elää 30.05.1990 – 20.01.2011 – Loputon ikävä on sinun ääntäsi, hymyäsi, nauruasi, tuoksuasi ja halaustasi…

Rakkaudella – Iskä

 "Joskus, ihan hetkeksi unohdan, ettet tule enää kotiin. Etten enää näe ilkikurista ilmettäsi, enkä kuule sinun kertovan miten päiväsi sujui. Että emme enää naura tai itke yhdessä. Joskus muutaman sekunnin ajan minusta tuntuu, että ovi aukeaa ja siinä sinä taas olet, hymyillen maailman kauneinta hymyä. Sitten taas muistan, siellä jossakin avaat nyt toisia ovia, siellä jossakin sinä hymyilet rakas lapseni”.

- Tuntematon