Ikuinen ikävä

Niin meni Joulu, vaihtui vuosi – harteilla edelleen surukuosi. Viisi vuotta on pitkä aika kokemattomalle, mutta ei surutaakkaa kantavalle. – Puhumme vain päivistä ja viikoista.

Blogiani en ole jaksanut kirjoittaa, vaikka se jatkuvasti mielessä on. Voimavarat eivät tunnu riittävän, ei edes pieniin asioihin, eikä ajatus kulje sillä tavalla, että kykenisi tekstillä sydäntään purkamaan. Ajatuksiani nävertää tällä hetkellä enemmän kaikki negatiivinen, koska maan- ja maailman tapahtumat - ympäristö ruokkii sitä. – En tiedä pitkäänkö tämä kestää, mutta toivottavasti on ohimenevää.

Negatiiviseen maailmaan on kuitenkin äärimmäisen helppo astua, koska omaa sydäntä repii ja raastaa lapsensa menettäneen isän viha ja katkeruus sitä pahuutta kohtaan, joka muutti sisäisen elämän lopulliseksi helvetiksi.

Vasta 1826 vuorokautta sitten olin aivan tavallinen perheenisä, joka oli uppoutunut arkeensa ja työrutiineihinsa. Elämä vaikutti ihan hyvältä, eikä mitään suurempia murheita elämässä ollut. Arki vei miestä ”liikkuvassa konttorissa” ja vapaa-ajat rauhoitti. Jaksoin olla positiivinen niin työelämässä, kuin sen ulkopuolellakin, vaikka aina työelämässä ja elämässä yleensä ne omat pienet murheensa seurana on.

Kavereita riitti, puuhaa piisasi ja monenlaisia harrastuksia siinä sivussa. Oli myös bändisuunnitelmia, joihin perhe kannusti ja ensimmäinen hääkeikka olisi ollut toukokuussa 2011. Musiikki ja laulaminen on aina ollut perheellemme tärkeä ja rakas. – Nekin menetin tyttären ohella, vaikka tuskin tyttäremme sellaista tahtoisi.

Ennen lopullista elämänmuutostani, muistan kuinka lapsemme olivat kaiken aikaa mielessä. Ajattelin heitä jatkuvasti työni ohella maakuntia kierrellessäni ja radiota kuunnellessa. Mietin heidän pärjäämistään ja kannoin huolta. Jostain syystä edesmenneestä tyttärestä sillä hetkellä vielä enemmän, koska hän oli normaalia liikkuvaisempi ja vapaampi liikkumaan.

Maailman vaarat kun on itse oppinut tuntemaan, niiden ja oman lapsen kohtaamista jokainen vanhempi pelkää, mutta ei toki sillä tavalla, että veisi huomion tyystin oman elämän rutiineista. Aikuista lasta ei voi enää sillä tavalla jatkuvasti maailman vaaroista valistaa, koska sitä on pyrkinyt tekemään hänen koko lapsuutensa ajan. – Ja kun se pahuus astuu kuvaan rooliasussaan, ei sellaista kykene hyvinkään valistettu ihminen tunnistamaan.

Niinä päivinä olin kuitenkin enemmän rauhaton. En tiedä miksi, mutta luultavasti joku sisäsinen ääni yritti varoittaa – tai tahtoi valmistella minua etukäteen siihen tilaan, jossa perheeni on joutunut vasta viisi vuotta olemaan.

Elävästi on jäänyt mieleeni, kuinka Vesa-Matti Loiri puhui silloin radiossa poikansa kuolemasta ensimmäistä kertaa enemmän julkisesti, vaikka menetti poikansa jo 90-luvulla. Muistan tapauksen hyvin, koska hänen poikansa kuolemaan johtanut auto-onnettomuus sattui hyvin lähellä kotiamme. Tammikuussa 2011, työni ohella radiota ja Vesa-Matti Loiria kuunnellessani, tunteet tulivat jostain syystä enemmän pintaan ja ne puristivat kurkkua sekä rintaa. Ajattelin kuinka oman lapsen menetyksestä voi kukaan selvitä - ja vain muutamia päiviä myöhemmin olin minäkin isä, joka asteli perheineen sairaalan kappeliin katsomaan kuollutta lastaan. – Olen aina sanonut, ettei tällaista loppuelämän mittaista kohtaloa suruineen ja vihoineen toivo pahimmalle vihamiehellekään, mutta minun pahin viholliseni – tyttäremme surmaaja onkin jo kuollut.

Tänään jälleen kerran käyn kaiken saman läpi, kuten joka vuosi - minuutti minuutilta ja tunti tunnilta. Ne kaikki päivän tapahtumat ja ne tunnetilat sekä shokin, kun lopulta ymmärsin menettäneeni toisen rakkaista tyttäristäni kokonaan. Kasvatin ympärilleni muurin, joka murtui vasta sinä päivänä, kun jouduin kantamaan lastani hänen viimeiselle matkalleen. Niin raskasta taakkaa en ole eläissäni joutunut konkreettisesti ennen kantamaan. – Sen jälkeen surua, lohdutonta ikävää ja kyyneliä onkin vasta riittänyt.

Vihaan lumista ja kylmää talvea. Kaikki muistuttaa täsmälleen siitä päivästä ja ajasta. Vaikka lunta ei ole yhtä paljon kuin silloin, on sitä riittävästi muistuttamaan tuosta kohtalokkaasta päivästä ja tuomaan jatkuvasti kaiken yhä uudelleen pintaan. Jokaista aamu- ja iltahämärää, jokaista aurinkoista ja pilvistä päivää, pakkaskeliä, lumisateita, huuruisia puita ja jääkruunua pihatammen oksistossa. – Aivan kaikkea vertaa siihen päivään ja sitä seuraavaan aikakauteen, joka pysäytti sisäisen kellon lopullisesti.

Kiitos rakas tyttäreni, että sain olla juuri sinun isäsi lähes 21-vuotta. En antaisi päivääkään pois - ainoastaan sen, kun sinut meiltä lopullisesti riistettiin. Ja vaikka myös vaikeuksia yhteiseen elämäämme mahtui, se kaikki kuuluu elämään.

Se päivä on jo varmasti määrätty, kun jälleen tapaamme. Sinä sen tiedät ja osaat sillä hetkellä olla isääsi vastassa. Minun tehtäväni on kuitenkin jatkaa vielä täällä, olla tukemassa sisartasi ja turvaamassa lapsenlapsiamme. – Varsinkin juuri nyt, kun tässä maassa ja maailmassa on kaikki asiat erittäin huonosti.

”Ikävä viiltää,
syvään,
syö unia pois.

Syvälle viiltää,
pelkään,
et hajota voin”.