Olen äärimmäisen pahoillani siitä, että olen tällä hetkellä – (tai totuuden nimissä olen ollut jo pidemmän aikaa) lähes sanaton ja kirjoitustaidoton.

Harmittaa, kun en kykene tätä blogia enää yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti täydentämään, miten vielä joitakin vuosia tyttäremme menetyksen jälkeen. – Saatan tietää siihen syyn – tai sitten joudun vain arvailemaan, mutta tulen sitä täällä pohtimaan, kun saan ajatukseni tästä ajankohdasta jälleen selvitettyä.

Tässä eräänä iltana tai ehkä jo yöntunteina juttelin puhelimessa erään ystäväni kanssa, (joka harvinaista sekin olla puhelimen äärellä) – hän antoi ongelmaani tarvittavan neuvon: - ”Kirjoita blogiisi siitä mitä juuri minulle kerroit”.

Tarkoitukseni on yrittää lähiaikoina mietteitäni täällä edelleen pohtia, mikäli ajatukseni entiseen malliin juoksevat. – Pakolla kirjoittaminen ei ole oikea ja luonnollinen tapa kirjoittaa asioitaan julkisuuteen edes anonyyminä, mutta kärsin tästä hiljaisuudesta yhä enemmän, koska tämä ei ole itselleni lainkaan luonnollista.

Teen parhaani, että tulen tänne kirjoittamaan mieltäni askarruttavia asioita – ja samalla pyrin tekstissäni tuomaan esiin myös parin viimeisen vuoden takaiset kokemukseni, sekä jättämään tekstini välityksellä lupaamani palautteen ja terveiset.

Lause ”Parin vuoden takaiset” – se kuulostaa edelleen erittäin tuskaiselta, koska koen menettäneeni tyttäremme vasta muutama kuukausi sitten.

Tarkoitukseni on tänne jonkinlaisen muistopäivänteksti rakkaalle enkelitytöllemme jälleen kirjoittaa, koska tunnen sen edelleen velvollisuudekseni ja huomaan että näin tammikuun murheellisena ajankohtana blogiani näyttää seuraavan ennätysmäärä ihmisiä. – Kiitos Teille tutuille ja tuntemattomille, jotka jaksatte edelleen lukea ja tukea…