Eräs isä monien kaltaistensa joukossa murehtii, kuinka hän voisi paikata reiän sydämestään, oman lapsensa menetyksen jälkeen. Seuraan noin vuorokauden ajan hänen viestiketjuaan, jonne tulee useita lyhyitä vastauksia saman kohtalon kokeneilta naisilta  -  Jaksamista ♥ - Voimia ♥ - Jne ♥ - Jne ♥
 
Minä, isä ja mies, jonka tyttären menetyksestä on sillä hetkellä yli puolitoista vuotta, päätän lopulta vastata tälle, vain hetki sitten lapsensa menettäneelle isälle. Vaikka tiedän etten ole paras esimerkki hänelle vastaamaan, säälin hänen saamaansa mitätöntä huomiota ja koska tiedän kuinka kyseinen isä tarvitsee osakseen myös miehen tukea, päätän lähestyä häntä hieman useammalla virkkeellä.
 
Näin minä hänelle sitten vastasin…

(Tekstiä olen asianomaista suojellakseni hieman modifioinut).

Nuoren ihmisen kuolema on järjestyksen puitteissa aina väärä, kun hänet on viety meiltä lopullisesti pois. Itseä ei saisi, eikä pitäisi koskaan syyttää, koska se on kaikkein raainta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Valitettavasti sekin on läpi käytävä ja vielä moneen, moneen kertaan löytää itsensä syyttelemästä itseään. – ”Miksi minä en kyennyt pelastamaan omaa lastani”. Varsinkin me isät kamppaillaan näiden mietteiden kanssa erityisen paljon, miksei äiditkin.
 
Ihmisiä kun kaikki olemme, eri tavalla tunnemme ja asiat käsittelemme, on paha sanoa mikä sydämestä sen reiän paikkaa. Omalla kohdallani mietin jatkuvasti, paikkaako sitä koskaan aikakaan. Tyttären kuolemasta on nyt 602 vuorokautta, eikä sitä helpotusta ole näköpiirissä. Jotkut sanovat, että tähän tottuu, vaikka sattuu, mutta itselleni ei niitä tottumisen merkkejä ole tullut. Joillakin ihmisillä on resursseja kamppailla elämässä eteen päin, toisilla valitettavasti ei. Itselläni on kaikki resurssit miinuksen puolella ja menen päivä kerrallaan eteen päin, niiden parin kolmen syyn vuoksi, jotka täällä maan päällä edelleen rinnallani on.
 
Tottahan meistä jokainen toivoo kaikille kohtalotovereille voimia ja jaksamista, mutta meillä jokaisella on oma ohdakkeinen polku kuljettavana, josta suoriutumiseen ei kukaan pysty tarkkaa karttaa piirtämään. - Kukaan ei tiedä miten kaukana ne helpommat tiet kunkin kohdalla ovat.

Joku meistä saa taakkaansa kevennystä erilaisista virikkeistä, joku (kuten minä) ei kykene mihinkään. Sitä ajattelee tälläkin hetkellä olevansa itse itselleen, sekä kaikille ympärillä oleville ainoastaan lisätaakka. Harvakseltaan, kun jokin päivä on hieman eilistä kevyempi, tulee se myrsky yleensä monin verroin pahempana takaisin, joka sitten myös ryöpyttää toden teolla.

Heti alusta olisi hyvä pitää yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin, jotka ovat siihen valmiita. Shokkivaiheessa kaikkeen kykenee helpommin, jos suinkin on vastaan tulevia, koska ihminen käy ylikierroksilla ja kykenee huomaamattaan ihmeellisiin suorituksiin. - Siitäkin huolimatta, vaikka voimia ei tunnu olevan.

Myöhemmin läheisten ja kavereiden kohtaaminen saattaa olla mahdotonta ja ihminen ajautuu todella helposti sosiaalielämän ulkopuolelle, kuten itselleni on käynyt. Ne joita en heti tavannut, en kykene enää tapaamaan ja he kenen kanssa olen ollut välittömästi tyttären kuoleman jälkeen yhteydessä, heidän kanssaan pystyn jollain tasolla yhteyttä pitämään ja myös niistä ikävistä asioista keskustelemaan. Keskustelut tulee käydä toki meidän surevien ehdoilla, koska en minäkään ole aina valmis repimään arpeutumattomia haavojani toisten seurassa, vaikka suru ja ikävä kotioloissa jokapäiväinen puheenaihe onkin.

Valitettavasti lähipiiriin kuuluu myös sellaisia, jotka automaattisesti etääntyvät, koska eivät pysty mitenkään käsittelemään menetystämme. He eivät yksinkertaisesti löydä sanoja tai tapaa lähestyä. Toki itsessäni on se paha vika, varsinkin nyt kun aikaa on kulunut, haen aika helposti keinoja etääntyä ja etäännyttää ihmiset itsestäni. Ihmisten kohtaaminen kun on näin jälkikäteen vaikeaa, sitä luonnostaan huolehtii siitä, ettei heidän kanssaan joudu tekemisiin. Tätä on syytä pyrkiä välttämään ja löytää pikaisesti vahva lähipiiri ympärille, jotka jaksavat myös myöhemmin vaikeita aikojamme. Ota kaikki tuki vastaan, mitä saatavilla tässä maailmassa suinkin on.
 
Meidän jokaisen tulisi keksiä myös virikkeitä, jotka vie ajatuksia toisaalle. Toiset pääsevät niihin käsiksi heti, joillakin kuluu niiden löytämiseen ja sisälle pääsemiseen oma aikansa. Vasta tänä vuonna olen ”ajatusten siirtäjän” itselleni keksinyt, mutta talvi tulee olemaan jälleen vaikea. Seinät näyttävät lähestyvän nyt jo, eikä aikaakaan kun ”kaatuvat päälle” taas urakalla.

En tahdo tekstilläni missään nimessä taakkaasi lisätä, vaan kerron kuinka koen oman tilanteeni juuri nyt ja toivon sydämestäni että löydät toisenlaisen tien elää surusi kanssa. Lisäksi toivon, että sinulla on enemmän resursseja käytettävissä omasta takaa ja erittäin voimakastahtoinen lähipiiri, joka kykenee sinulle voimia edelleen ammentamaan. Tämä on kuitenkin meidän loppuelämämme mittainen taistelu tulevia päiviä vastaan, josta kukaan meistä ei yksinään selviä.