Mielestäni, ei mikään voi olla raadollisempaa, kuin laittaa vaakakuppiin ihmisten surun määrää ja sitä lopullista murhetta, joka poikkeuksetta lapsen menettämisestä seuraa. Ihmiset olettavat, että lapsen menettäminen olisi jotenkin helpompaa, kun lapsen menettää heti vauvana tai jopa synnyttää lapsensa menehtyneenä. Aivan samalla tavalla se menetys on ikuinen ja lopullinen, vaikka ne yhteiset muistot eivät olekaan pidemmältä ajalta lisätaakkana.

Pahimmassa tapauksessa olen kuulut lapsensa kuolleena synnyttäneen äidin saaneen neuvokseen – Voithan tehdä uuden…

Mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, joka saa sanottua noin lapsensa menettäneelle vanhemmalle. - Onko lapsi jonkun mielestä jokin esine, jonka voi korvata hankkimalla uuden?

Vaikka minä en voi koskaan tuntea sitä samaa, jota sellainen perhe on tuntenut, jotka ovat menettäneet lapsensa heti alkumetreillä, tiedän siitä kaikkein suurimmasta menetyksestä kuitenkin oman osani. Siitäkin huolimatta, että aihe monen saman kokeneen osalta oli itselleni täysin tuntematon, kirjoitin siitä omat ajatukseni eräässä yhteisössä, kuten alla, eikä minua ainakaan vielä ole sanoistani tuomittu.

Ja sitten itse tekstiin…

Lapsen menettäminen on aina yhtä suuri taakka, joutuu lapsesta luopumaan ennen syntymää, kohta syntymän jälkeen tai vasta vuosien kuluttua. Ihmisillä on paha tapa laittaa menetyksiämme eritavalla vaakaan, ajattelematta että menetys on aina lopullinen ja lapsen menetys niistä kaikista menetyksistä suurin. – Lähtöjärjestys on täysin väärä.

Perheen yhteiset suunnitelmat ovat valmiina ja katsottuna pitkälle tulevaisuuteen jo siinä vaiheessa kun sitä pientä perheenjäsentä yhdessä odotetaan. Täydellinen romahdus ja lopullinen elämänmuutos on aivan yhtä suuri myös silloin, kun se pieni ihminen ei perheeseen koskaan saavu, täysin odottamatta joudut tästä luopumaan heti alkuvaiheessa tai vasta vuosien kuluttua.

Kuten kaikista kirjoituksista, lähes jokaisessa vertaisryhmässä käy ilmi, ainoa ero menetyksissämme on muistojen määrä, joita kertyy vuosien saatossa. Ne jotka menettävät lapsensa aiemmin, heidän taakkanaan on ikuisesti ajatukset, millainen lapsesta olisi tullut, miltä hän näyttäisi syntyessään, vuoden vanhana, kouluikäisenä, ripille päästessään, aikuistuessaan ja niin edelleen. Me jotka olemme menettäneet lapsemme vanhempana, on taakkanamme ja sitä taakka jossain vaiheessa (toivon mukaan) myös keventämässä ne vuosien mittaiset yhteiset muistot.

Äidillä on heti odotuksen alusta lähtien fyysinen ja henkinen kontakti omaan lapseen lisäpainona, huonoina ja hyvinä oloina, mielenvaihteluina sekä muina tunteina, jotka kasvavat ensiviikoista lähtien suurina odotuksina tulevasta. Me isät ollaan siinä rinnalla samalla tavalla odottamassa ja pelkäämme pahinta aivan alusta lähtien, vaikka se ei meistä aina näy. Siitä asti kun lapsi saa alkunsa äidin vatsassa, alkavat pelko ja huoli lapsen tulevaisuudesta, eikä niistä koskaan enää pääse irti.

Hyvin tarkasti muistan omat pelkoni lasten kehittymisestä äidin vatsassa, synnyttämisen vaaroista ja kaikesta siitä, mitä ”yllätyksiä” voi olla odotettavissa, jotka saattavat tuoda sen ikuisen surun ja loputtoman ikävän jo ennen kuin lapsi näkee edes päivän valon. Eihän pelolle saisi antaa valtaa, eikä ennalta pitäisi elää siinä ajatuksessa, että lapsen elämä voi päättyä missään vaiheessa ennen vanhempiaan, mutta sellainen pelko kulkee jokaisen terveen ihmisen sisällä. Etukäteen et usko että jonain päivänä löydät itsesi tästä ryhmästä ja että näin voi omalla kohdalla koskaan sattua, vaikka se pelkona alati seuraakin.

Itseni tuntevana, en olisi yhtään sen paremmin menetyksestämme selvinnyt, olisimme menettäneet tyttäremme ennen syntymäänsä tai heti synnyttyään. Itselläni on alusta asti (jo ennen lasten syntymää) ollut vahva side omiin lapsiin, enkä sille mitään voi. On minua syytetty siitäkin, että olen ollut ylihuolehtivainen isä. Olen yrittänyt tätä lausetta käyttäneiltä tiedustella – Miten ylihuolehtivainen isä menettää oman tyttärensä 20-vuotiaana? Vastausta en ole saanut. Lapsiani en ole koskaan vanginnut, enkä heidän menojaan omasta mielestäni liiaksi jarruttanut, vaan pyrkinyt neuvomaan kuinka paha ja vaarallinen paikka tämä maailma voikaan olla.

Olen toki ollut toisessa päässä näkymätöntä nuoraa öin ja päivin, josta vähitellen antanut lisää liikkumavaraa, mutta en mielestäni liikaa, enkä liian vähän. Toki jälkeenpäin olen itseäni ruoskinut syytöksillä, että olisiko pitänyt tarrautua siitä näkymättömän nuoran päästä kuitenkin vielä tiukemmin kiinni, ettei näin olisi koskaan käynyt. Ainakin sen aikaa, että olisin ehtinyt ohjeistamaan riittävästi maailman pahuudesta ja vakuuttunut siitä että ne ohjeet on takuuvarmasti myös ymmärretty.

Mitään muuta en tällä hetkellä toivo kuin sitä, että tyttäreni tuolta pilven päältä tiedostaa, kuinka oikeassa se isä ja äiti niin monessa asiassa olivat ja kuinka paljon häntä rakastivat ja edelleen rakastavat. Samaa ymmärrystä ja arvostusta toivon jonain päivänä myös toiselta tyttäreltämme, joka on tällä hetkellä myös itse pienen suloisen tytön äiti.