Tämän blogin täydentäminen on ollut äärimmäisen vaikeaa ja raskasta nyt pitkään. - Samasta syystä tämä on jäänyt huutamaan haikeaa tyhjyyttään, koska en yksinkertaisesti löydä voimia kirjoittaa pelkästä arjenkulusta, enkä tahtoisi kirjoittaa tänne myöskään samoja vanhoja hokemia surustani.

Elämään on kertynyt muutoksia viimeisten vuosien varrella niin paljon, ettei jaksamista riitä kuin ajoittain ns. pakollisiin tehtäviin kotonakaan. Eilen taas olin aloittamassa kotitoimiani, mutta lopulta löin hanskat naulaan, koska en vaan yksinkertaisesti yksinäni jaksa.

Välillä kaduttaa, että vielä elämän alkuehtoosta mies tekee asuntokaupat, muuttaa vaimoineen pois kotitalosta naapuritaloon - mutta katumukselle ei tulisi antaa sijaa, koska nyt kotitontilla asustaa toinen rakkaista tyttäristä ja kaikkein rakkaimmat lapsenlapset pääsee mummon ja papan luokse käveltyään vain satakuntametriä.

Talossa ja tontilla riittäisi tekemistä (toki molemmissa), kunhan olisi niitä voimia sekä auttavia käsiä. Puuttuu myös se kaikkein tärkein maksuväline, näinä yhä huonontuvina maailman aikoina. Toisaalta päämme päällä on pankin omistama katto ja ainakin toistaiseksi on vielä ruokaakin riittänyt. 

No, tähän maailman aikaan ei enää muuta riittäisikään, kuin jatkuvaa valittamista - joten se siitä arjestamme!

Niin, on se surukin muuttanut muotoaan, vaikka en koskaan kuvitellut sen omalla kohdallani toteutuvan - olin niin pohjalla monet, monet vuodet. On nämä vuodet muistiinikin iän myötä vaikuttaneet, mutta enpä olisi uskonut, että ne kaikkein syvimmät ja synkimmät ajatukset on hukkuneet ajan unholaan.

Tänään laskiessa kynttilöitä sukuhaudalla tyttäremme muistoksi, muistin yllättäen ne kaikkein synkimmät suunnitelmani vuosien takaa, jotka jäi kuitenkin toteuttamatta.

Mieleni syövereihin kaivautui muisto siitä, kuinka suunnittelin viettäväni 50-vuotissyntymäpäiväni päättämällä elämäni. Suunnittelin ja harkitsin vakavasti elämänkaareni katkaisemista syntymäpäivänäni klo 8.15 aamulla, jolloin olisin jättänyt tämän pahan maailman taakse - minuutilleen 50 vuoden kuluttua syntymästäni.

Tässä sitä kuitenkin edelleen taaperretaan yli kahdeksan vuotta myöhemmin - ailahtelevassa surussa ja ikävässä, sekä erittäin vahvassa vihassa ja katkeruudessa. - Suru on muuttanut muotoaan, mutta kaikki muu on pysynyt ennallaan.

Rakas tytär sekä ihanat lapsenlapset täällä maan päällä antavat syyn jatkaa elämää - kuolema tietää aikansa ja antaa armonsa kun sen aika on. - Surkeimmankaan ihmissielun ei tule olla itsensä tuomari - eikä pyöveli.

Sinut rakas enkelityttömme uskon tapaavani jonain päivänä jälleen.

Tavalliselle ”kokemattomalle” ihmiselle kymmenen vuotta on pitkä aika. Meille sureville ne vuodet vastaavat kuukausia. Vuodet toisensa perään on äärimmäisen pitkiä ja raskaita – joskin ajankulu omalla tavallaan muuttaa surun muotoa.

Menneinä vuosina en uskonut, että olen tätä tekstiä enää kirjoittamassa. Kuljin vuosia ”veitsenterällä” ja uin hyvin syvissä vesissä. Ajatukset oli erittäin synkkiä, eikä pahimmassa myrskyn silmässä voinut välttyä itsetuhoisiltakaan ajatuksilta.

Tällä hetkellä tunnen itseäni kohtaan suurta vihaa siitä, että olen menettänyt kykyni säännölliseen blogin täydentämiseen. Siihen ennen niin rakkaaseen ja tärkeään tapaan keventää mieltäni, purkaa sydäntäni ja saada kaikki tunteet pintaan – ne tunteet joita en enää löydä riittävän vuolaina mistään. – Ne on nyt jäänyt kirjoittamatta edesmenneen tyttären ja hänen sisarensa syntymäpäivänä, sekä joulu- ja uudenvuodenmuistot, mutta mitä niistä jälkimmäisistä kirjoittaa, koska ei yksin ja vaimon kanssa kahden niitä viettäessä, niistä juuri ole kirjoitettavaa.

Kirjoittaminen on edelleen ääretöntä pakkopullaa, jopa tällaisena päivänä, kun tunteiden kautta kuvittelisi kaiken tulevan ulos yhtä vuolaana kuin vielä vuosia sitten. Ihmismieli on helppo tukahduttaa monella tavalla ja yksi pahimmista on tämän päivän lääketeollisuus.

Alussa tulin kirjoittaneeksi takavuosina vihaamani sanat – ”suru muuttaa muotoaan”.

Nuo sanat nosti vihani ennen äärimmäisyyksiin, joita kirotessa teki mieli viiltää ranteensa auki ja mennä raiteille makaamaan. Tuota samaa mantraa joutui lukemaan kohtalotovereiden kertomana sosiaalisessa maailmassa sekä erilaisilla blogeilla ja sururyhmissä. Nyt on uskottava, että suru muuttaa muotoaan, vaikka omasta mielestäni siihen on olemassa se sama syyllinen, joka on tehnyt kirjoittamisestani vaikeaa pakkopullaa.

Tuntuu sairaalta kirjoittaa, että kaipaan niitä seitsemää ja puolta vuotta, jotka vietin tyttären menetyksen jälkeen omassa ”vankikopissani” kotona neljän seinän sisällä. Siinä synkässä surun ja ahdistuksen puvussa oli jotenkin turvallista olla. Vaikka kyyneleet kuivuivatkin jo vuosia aiemmin, säilyi kuitenkin vielä ne tunteet, joita nyt kaipaan näihin teksteihini enemmän kun koskaan.

Pidän itseäni tällä hetkellä täysin tunteettomana paskana, koska en saa riittävästi kyyneliä ulos edes tällaisena päivänä. Toisaalta tunnen olevani juuri nyt täysin samassa tilassa, kuin tasan kymmenen vuotta sitten, kun menin shokkiin ymmärtäessäni, että olen menettänyt osan itsestäni sekä jotain äärimmäisen rakasta ja korvaamatonta lopullisesti elämästäni. Jotain sellaista, jota ei kenenkään pitäisi koskaan joutua menettämään. – Oman rakkaan lapsen, jonka tulisi olla jonain päivänä saattamassa minut viimeiselle matkalleni.

Ehkä minun pitäisi istua jälleen sohvalle, kuten tuona järkyttävänä iltana ja hakata taas itseäni kaksin käsin päähän kiroten ääneen – ”Miksi en pysty itkemään, vaikka meidän oma lapsemme on juuri kuollut”.

Via dolorosa…

Olin ajatellut, että kävelen tänään silloisen työkohteeni portilta kotiin tuon reilun kymmenen kilometrin matkan, kuten silloin kymmenen vuotta sitten ja käyn kohta kohdalta jokaisen muiston konkreettisesti uudelleen läpi, vaikka en täysin sitä silloin käyttämääni reittiä muistakaan, kun järkytyksissäni lähdin kotiin kävelemään.

Käydä reitin varrella nojaamassa toisen tyttäremme entisen asunnon seinään, käyskennellä parkkialueella tuijottamassa hänen asunnon silloiseen ikkunaan, kävellä vesistömme ylittävälle sillalle odottamaan junaa ja tuijottamaan jäätymättömään virtaan sillan alla. Yrittää muistaa, että mitä tunteita sillä hetkellä kävin läpi, koska osa niistä on täysin pimennossa. – Jatkaa siitä uudelleen läpi ne talviset puistoalueet ja pyörätiet kotikunnan puolelle, vilkaista kotikylän latoa, jonka viereen naapurini olivat pysäyttäneet auton, ottaakseen minut kyytiin, mutta kävelin ohi jotain sanoen.

Pysähtyä taas samalla peltoaukealla sijaitsevan kansanhiihtoladun viereen, jonka kohdalta poliisit minut sinä iltana tavoitti – jatkaa matkaa läpi lapsuuteni maisemien, ohittaa sen saman koulun, jota on käynyt minun lisäkseni äitini, sekä tyttäreni ja jota nyt käyvät myös lapsenlapseni. Kävellen ylittää ne tuttuakin tutummat peltoaukeat, poiketa postilaatikolla ja mennä omalle kotitontille nojaamaan pihavaraston seinään ja yrittää puristaa itsestään ulos kyyneleitä.

– En kuitenkaan toteuttanut sitä tänään ja kadun sen tekemättä jättämistä jo nyt hyvin syvästi.

Sukuhauta on jälleen kynttilöin valaistu, kuten satoja kertoja aiemmin. Talvi lumineen muistuttaa täsmälleen sitä päivää kymmenen vuotta sitten, kun saimme suru-uutisen. Muistot nousevat pintaan ja osaan olla onnellinen siitä, että sinulla rakas tyttäremme on edelleen ystäviä, jotka muistavat sinua näinä päivinä ja saan edes sitä kautta tunteet pintaan, kun katson heidän jakamiaan kuvia.

Toki sen tiedän, että et tahdo isän täällä maan päällä ikuisesti itkevän ja kärsivän – mutta ajoittain se nostaa pintaan omantunnontuskia siitä, että luulen jatkavani elämää lapsensa menettäneeksi isäksi täällä toisinaan aivan liian normaalisti.

Lähdit niin hiljaa,
että aamu vain kuuli.
Sylissään matkalle
sinut kantoi tuuli.
Mutt´ sydämiimme
läpi elämän
jätit muistosi lämpimän.

- Aki Sirkesalo

Hymyäsi, lauluasi, nauruasi ja huumorintajuasi meillä jokaisella on hirveä ikävä.

Menetyksesi kymmenentenä muistopäivänä 20.01.2021

Rakkaudella - Faija

Syitä pahaan olooni on monia. Suuret ja nopeat muutokset olemisenpolulla, joita riittää tuleviksi vuosiksi, mikäli olonpäiviä riittää. Jälleen pitäisi jaksaa rakentaa ja remontoida. Tässä iässä olisi parasta kun saisi vain jatkaa päivä kerrallaan olemistaan, ilman ylimääräisiä murheita. Pelkästään oman kodin ylläpidossa on riittävästi tekemistä, enää ei jaksaisi ylimääräiseen keskittyä.  – Tai olisi edes hopealusikka suussa syntynyt, että voisi tilata apua, kun omat voimat eivät enää riitä.

Mielialaan vaikuttaa myös se, että pitkäaikainen yhteistyö terapeuttini kanssa päättyi hänen äitiyslomalle jäämisen vuoksi – ja mikä pahinta, kaksi viimeistä tapaamistamme jouduttiin perumaan. Paljon jäi asioita mielenpäälle ja yhdessä aloitettuja suunnitelmia puhumatta loppuun, jotka saattaisivat olla tulevaisuuteni kannalta tärkeitä.

Suunnitelmat ovat avoinna siis edelleen, koska yksin en jaksa ponnistella niiden kanssa eteenpäin ja lisäpelkoa kerryttää myös ajatus siitä – että mitä jos en kykenekään tekemään jotain uuttaa, johon minun pitäisi kaikki voimavarani keskittää.  – Yhteydenottoa suunnitelmien etenemiseksi kuitenkin ajattelen edelleen – ainakin toistaiseksi.

Suurin pahanolontuoja on se, kun joudun sytyttämään jälleen rakkaan tyttäreni haudalle kynttilät tammikuun 20. päivä – yhdeksän vuoden takaa aina elämäni loppuun saakka.  – Yhdeksän pitkää, pitkää vuotta sinulle lukija – minulle ja perheelleni tämä menetys on yhtä vahvana muistoissa, kuin sinun murheesi yhdeksän päivän takaa.

Kurkkua puristaa ja hengitystä ahdistaa. Pelkään, että tammikuiset tuulet ovat jo ensimmäisen kynttilöistä puhaltaneet sammuksiin – mutta tulen ne sitkeästi uudelleen sytyttämään.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, aurinko heräsi jälleen pilkistämään samaan kellonaikaan, kuten yhdeksän vuotta sitten, kun aavistin kaikkein pahinta ennen kuolinviestin saantia. Tänään katsoin aurinkoa väärän talon ikkunasta.

En voi kieltää, etteikö myös ajatukseni ole olleet taas äärimmäisen synkkiä.  – Kyllä sen tunnustan, että monesti ajatukseni on harhaillut siihen suuntaan, että pääsisin täältä itsekin pois – ja vastuu kynttilöiden sytyttämisestä siirtyisi kokonaan harteiltani toisten harteille.

”Mä oon huutava ääni,
oon kaatuva puu.
Jos nyt kuulet mun huudon,
en pelkää pimeää”.

Ne jotka pitävät isääsi alati hulluna, saavat pitää. Olen antanut itselleni luvan olla hullu. Hulluudessa on etunsa, koska se karkottaa typerimmät ihmiset riittävän etäälle ja tuomasta synkkään olemiseeni enempää lisämurheita.

”Aina kun jotain häviää,
aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää,
tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää,
se mitä oli, se jää”.

Ikuisesti rakastaen – isä

Uudenvuodenaatto

Onneksi saimme odottaa vuoden vaihtumista kuitenkin yhdessä sisaresi perheen kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa söimme porukalla, istuimme yhdessä telkkaria tuijotellen ja seurasimme kolmen rakkaan lapsenlapsemme uuden vuoden aattoillan odotusta.

Odotus rakettien näkemisestä on lapsille aivan yhtä tärkeää ja jännää kuin se oli meille vanhemmillekin pienenä. Aika näyttää, viedäänkö sekin pieni ilo meiltä kokonaan pois.

Joulu ja uudenvuodenaatto oli lumeton ja pimeä. Se sopii edelleenkin täysin yhteen oman mielialani kanssa. Kevättä ja kesää toki jossain määrin odottaa, mutta edelleenkin pimeässä oleminen tuntuu paljon valoisaa aikaa turvallisemmalta.  – Kevät ja kesä tietää jälleen ylimääräistä stressiä, kun tietää jo etukäteen kuinka monenlaista ylimääräistä tehtävää on odottamassa, joista pitäisi jälleen kerran selvitä.

Vuorokaudet, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat, sanat tuntuvat tyhjiltä – mieli on myös. Elämänkirjo on vähäsävyinen, keinun paikallani, aallot retuuttavat ajoittain, toisinaan on liian tyyntä.

Myrskyyn en totu, tyyneys ei ole hyväksi - elonpurteni on ankkuroituna ailahtelevan surun satamaan.

”Voiko tuulet aikaa nopeuttaa,
Tai voimallaan kotiin kuljettaa.”

Rakas tyttäremme, muistopaikkasi sukuhaudallamme on jälleen äidin kukittama. Sinne tulen tänään tuomaan vielä kukkia kotipihan sireeneistä ja koristeomenapuusta, jotka lähes vuosittain sinun ja sisaresi syntymäpäivänä kotipihassa kukkivat.

Äitisi kanssa jälleen kerran keskustelimme, että miltä sinä näyttäisit sisaresi rinnalla näiden vuosien jälkeen. Näemme kasvosi sisaressasi, kuulemme myös äänesi hänessä – piirteesi on ikuistettu muistojen albumiin, äänesi on nauhoitettu sielun kiintolevylle. – Ne kulkevat mukanamme ikuisesti.

Koska edelleen väitetään, että kaikella on tarkoituksensa, pohdin itse jatkuvasti tuon vihaamani lauseen sisältöä ja yritän selvittää – miksi sinut meiltä liian varhain vietiin.

Jatkan taivallustani kolmen äärimmäisen rakkaan lapsenlapsen pappana – toivottavasti hyvänä sellaisena, että heille jäisi papastaan hyvät muistot. Pyrin olemaan myös sisarellesi parempi isä - mikä tuskin ketään enää lohduttaa.

- Isä

Sisaresi häistä on kulunut jo 20 päivää, mutta olen edelleen aivan turta. Kävin muiden läheisten ohella häitä edeltävät päivät suurilla ylikierroksilla ja kun häät oli vietetty - tuntui että kaikkemme on annettu ja se loppukin lataus purkautui kokonaan ulos.

Äkkipysähdys kaiken jälkeen oli liian nopea ja olen miettinyt, että vähemmälläkin sähläämiselläni olisi häät voitu omalta osaltani viettää. – En muista tällaista ”morkkista” kokeneeni!

En tiedä mistä johtuu, mutta tunnen itseni taas täysin tarpeettomaksi

Mielessäni käy jatkuvasti synkkiäkin ajatuksia, tästä turhaakin turhemmasta olemisenrytmistä ja vuosien kiertokulusta jotka toistavat toinen toistaan. – Meneillään on taas aallonpohja - vuoristoradan syvin kohta.

Hieman olen viimevuosina saanut sitä (aikoinaan kirjoittamaani) ensimmäistä varpaan mittaa venytettyä jalanmitaksi ja jopa pieniksi askeleiksi. Muutosta elämään ovat tuoneet myös äärimmäisen rakkaat lapsenlapset, joiden kehitystä olemme saaneet läheltä seurata.

Jonkinlaisia mielitekoja ja epämääräisiä suunnitelmiakin on ajoittain käynyt mielessä itseni ja pikkuihmisten piristeeksi, mutta aina niistä olen pystynyt irtautumaan – tai ennemmin ne minusta.

Kaikenlainen tekeminen, se pakollinenkin on taas vastenmielistä ja mikäpä muu kuin juuri se pakollinen. Koti on kuitenkin lämmitettävä ja yritettävä pitää pihaväylä paremmin lumesta puhtaana, kuin sinun menetyksesi kohdattuamme. Kirosanojen saattelemana en ole enää lumikolaa omenapuunjuurelle talven alle heittänyt, mutta en ole siihen silloin enää tarttunutkaan kun se kaikkein eniten ahdistaa.

Tämäkin tammikuu lumimäärineen, pakkasineen kaikkineen taas muistuttaa siitä hetkestä, kun rakkaamme tammikuussa 2011 menetimme. – Luontokaan ei anna meille armoa.

Unirytmini on ollut vuosia ja on aina vain sekaisin - ja vaikka sen satunnaisesti saisin kohdalleen, se kääntyy nurin-niskoin vuorokauden sisällä. Ei siihen auta sen paremmin koiran kanssa ulkoilu, kuin ne pakolliset ja äärimmäisen vastenmieliset pihatyöt. – Eikä loppupelissä edes kallonkutistajien tuputtamat kemikaalit.

Oman ”vankisellini” - pienen tietokonehuoneen seinät alkavat tuntua taas paljon turvallisemmilta ja kotiovesta ulos lähteminen tuntuu yhä enemmän vastenmieliseltä. Väkisinkin tulee miettineeksi, mitä virkaa on tällaisella äijärähjällä – tässä suoraan sanottuna – paskassa maailmassa.

Paskaksi tämä maailma on ainakin kovaa vauhtia menossa, kun ympäristöä, kotimaan ja maailman uutisia seuraa. Onko meistä täällä kohta enää kukaan turvassa?

Kuka meistä pystyy antamaan turvan sisaresi perheelle ja niille äärimmäisen rakkaille lapsenlapsille, jotka eivät saaneet koskaan tätiinsä tutustua.

Rakas tyttäremme, sinua olisi täällä maanpäällä tarvittu rinnallamme niin monessa tilanteessa näiden menneiden vuosien aikana. Silloin kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi, silloin kun toinen lapsenlapsemme 10 kuukauden iässä sairastui ja silloin kun kolmas lapsenlapsemme lähti ottamaan ensiaskeleitaan ihmeellisen varhain. – Aivan kaikki ilot ja murheet meidän olisi pitänyt saada yhdessä elää.

Olisit ollut sisaresilapsille se kaikkein paras täti ja kummitäti. Sinä olisit se kesiemme aurinko pilvisinäkin päivinä. Yhteisten juhlapäiviemme laulun, naurun ja ilon tuoja, joulujemme kuusenkoristaja, sisaresi auttava käsi, lapsenlastemme tuki, turva ja ilontuoja. – Vain hetki sitten olisit ollut se maailman paras ja kaunein kaaso sisaresi hääpäivänä.

Maailma muuttuu – kukaan ei tiedä mihin…

Sinä olisit se oikealla tavalla temperamenttinen henkilö, jota sisaresi lisäksi ne pienet ilopillerit tuekseen ja turvakseen perheensä sekä meidän isovanhempien ohella tarvitsisi.

Minä isänä ja pappana katson velvollisuudekseni yrittää huolehtia läheisistäni ja heidän turvallisuudestaan niin pitkään, kun jalka vähänkin nousee.

Tiedän, että se on itseltäni liikaa vaadittu ja luvattu - koska en pystynyt sinuakaan turvaamaan tämän maailman pahuudelta ja pelastamaan henkeäsi itse perkeleeltä. – Ja se perkele teki elämästäni loppuelämän mittaisen helvetin.

Päätän kirjoitukseni äitisi löytämään runoon

”Minä olen aina ollut kanssasi haaveissa, unissa ja tähdenlennoissa ja toivon, että tulen olemaan vielä silloinkin, kun meistä taas tulee haaveita, unia ja tähdenlentoja”.

• Rakkaudella - vihainen ja katkera - isä

Kuten ”Joulu 2018” tekstissäni kerroin, oli loppuvuosi ja uudenvuoden vaihtuminen meille sekä kiireistä, että iloisen juhlan aikaa. Syksy jo kaukaa loppukesästä oli kovasti kiireistä varsinkin äidilläsi ja sisarellasi, järjestäessään sisaresi uudenvuodenhäitä.

Minulla kului vastaavasti syksy taistellessa polttopuupinojen kanssa, koska saamattomuus ja itsensä kanssa riitely kroonisesta saamattomuudesta sekä tekemättömistä kotitöistä vie yleensä mielialaani enemmän taaksepäin, kuin sinne parempaan suuntaan.

Joulun aika ja uudenvuoden lähestyminen oli melkoista hässäkkää. Aina loppuvaiheessa tulee kiire, vaikka kuinka hyvin asiat on suunniteltu, järjestetty ja aikataulutettu. Kiirettä piti toki enemmän naispuolisilla, mutta loppuvaiheen stressiltä en voinut välttyä itsekään. – Koko keho kävi mielettömillä ylikierroksilla.

Kuten toisaalla tulin jo kirjoittaneeksi…

Nyt tuntuu siltä, että takki on todella tyhjä. Elämä on minua vienyt taas, taas, taas ja taas, joskus jostain tuonut, mutta aina tavalla tai toisella kotiovelle saattanut. Elämä on erittäin pitkään miestä seisauttanut ja seisauttaa taas uudelleen kaiken iloisen hälinän päätteeksi.

Olen nyt kaksi rakasta tytärtäni alttarille saattanut. Toisen rakkaan ykköseni tammikuussa 2011, kantaen hänet alttarille ja valitettavasti myös sieltä pois. Onnekseni sain täyttää haaveeni edes kerran, kun sain saattaa tällä kerralla oikeassa käsipuolessani toisen rakkaan ykköseni alttarille, josta upea vävymies talutti toisessa käsipuolessa ulos ja pitää hänestä takuuvarmasti hyvää huolta. Toivon sydämestäni, että tämä maailma käsittelee heitä lapsineen paljon paremmin kuin minua ja monia muita.

Vielä kahdeksan vuotta sitten haaveenani oli, että olisin jonain päivänä saanut myös sinut rakas enkelityttömme alttarille morsiamena saattaa - mutta toisin kävi.

Syksy ja loppuvuosi olivat perheessä äärimmäisen kiireistä aikaa iloisten juhlien järjestämisen merkeissä, mistä syystä emme ehtineet juuri muita asioita ajatella. Iloiset hetket ja juhlat ovat toki tervetulleita näiden vuosien jälkeen, vaikka sellaiset näköjään vievät ajatukset täysin reaalielämästä.

Joulua vietimme samalla kaavalla kiireen keskellä, mutta toki jouluaaton olimme sisaresi perheen kanssa jälleen samassa joulupöydässä. Tällä kertaa ensimmäisen kerran menetyksesi jälkeen vietimme joulua kotona, sisaresi perheen kodin sijaan. Tämä toi mieleen vanhat hyvät ajat, kun jouluruokailu järjestettiin perheen kesken lapsuudenkodissanne - aina sinun menetykseesi saakka.

Vasta jouluaaton mentyä tajusimme äitisi kanssa, että tämä oli ensimmäinen joulu, kun emme ehtineet hiljentyä muistamaan sitä tyhjää paikkaa ruokapöydässä, joka siinä on ollut kohta kahdeksan vuotta ja tulee aina olemaan. – Tästä syystä on omatuntoa kolkuttanut valtavasti, vaikka näin ei kai saisi olla.

Tiedän, että ympärillä on ihmisiä jotka ovat sitä mieltä, ettei tärkeitä yhteisiä juhlapäiviä tulekaan muistella surullisissa merkeissä - ja on myös niitä, jotka ovat sitä mieltä, ettei edesmennyttä lastaan saisi millään hetkellä unohtaa.

Emme me ole lastamme unohtaneet, vaikka joulunajan hässäkkä, sekä rakkaiden lapsenlasten kanssa vietetty aika vei ajatuksemme tällä kerralla enemmän heihin, kuin edesmenneisiin sen muutamatuntisin yhdessä vietetyn ajan parissa.

Ne joista olemme joutuneet luopumaan tavalla tai toisella ovat aina mukanamme – sydämissämme, vaikka ajatukset hetkeksi karkaavatkin nykyajankohtaan. – Itse olen valitettavasti sellainen ihminen, että tunnen heti huonoa omatuntoa, jos näin pääsee käymään.

Kaikesta huolimatta olen erittäin onnellinen siitä, että saimme viimein viettää yhteistä jouluaattoa sisaresi perheen kanssa kotonamme ja lapsuudenkodissanne. Lohdutan itseäni sillä, että ne kolme meille tärkeää ja rakasta lapsenlasta, jotka veivät meidän ajatukset aivan toisaalle – oli varmasti meille rakkaiden edesmenneiden johdattamana tarkoitettu. Sen verran pitkään olet minun suruani sieltä tuntemattomasta seurannut, että jokainen tällainen hetki on takuuvarmasti minulle tarkoituksella suunnattu.

Monesti ajattelen, että minun tulisi oppia elämään ensin itseni kanssa – että osaisin sietää omaa elämääni suruni rinnalla. – Vuodesta toiseen jatkan elämääni suruni varjossa. Toisinaan se on haaleampi, toisinaan entistä synkempi!

Pientä kotipuuhaa yritin varaston siivouksen merkeissä tehdä. Yritän olla sellainen isä, joka pyrkii elämässä eteenpäin näin tärkeänäkin päivänä. Isä, joka saa aloittaessaan paljon aikaiseksi, kuten ennenkin. - Jotain sain aikaiseksi, paljon en.

Päivän laskeuduttua iltaan, keräsin kotitontilta Syreeneitä ja koristeomenapuunkukkia, kuten aina syntymäpäivänänne, jos vain ovat kukassa – yleensä ovat. Niin olivat tänäkin vuonna, mutta tänä vuonna on ollut niin kuivaa, että lilat pihasyreenit kotipihalla ovat erittäin haaleita – lähes värittömiä ja koristeomenapuu pudottaa kukkansa sitä mukaan, kun nuput kukkaan avautuvat. – Keräsin niitä kuitenkin ja toin maljakkoon haudallesi.

Ilahduin siitä, että joku oli tuonut maljakkoon ennen minua valkoisia Syreeneitä, jotka olivat puhtaanvalkoisessa kukassa. Samaan maljakkoon laskin omani ja toivon että ne puhtaanvalkoisten Syreeninkukkien rinnalla vielä piristyvät.

Hyvää syntymäpäivää toivotan perinteisesti kaksossisarellesi kotiin ja sinulle taivaankotiin.

Rakkaudella – Isä