Olen täällä pitkästä aikaa, vaikka en enää kykene tunteella tekstiä luomaan.

Tämän blogin täydentäminen on ollut äärimmäisen vaikeaa ja raskasta nyt pitkään. - Samasta syystä tämä on jäänyt huutamaan haikeaa tyhjyyttään, koska en yksinkertaisesti löydä voimia kirjoittaa pelkästä arjenkulusta, enkä tahtoisi kirjoittaa tänne myöskään samoja vanhoja hokemia surustani.

Elämään on kertynyt muutoksia viimeisten vuosien varrella niin paljon, ettei jaksamista riitä kuin ajoittain ns. pakollisiin tehtäviin kotonakaan. Eilen taas olin aloittamassa kotitoimiani, mutta lopulta löin hanskat naulaan, koska en vaan yksinkertaisesti yksinäni jaksa.

Välillä kaduttaa, että vielä elämän alkuehtoosta mies tekee asuntokaupat, muuttaa vaimoineen pois kotitalosta naapuritaloon - mutta katumukselle ei tulisi antaa sijaa, koska nyt kotitontilla asustaa toinen rakkaista tyttäristä ja kaikkein rakkaimmat lapsenlapset pääsee mummon ja papan luokse käveltyään vain satakuntametriä.

Talossa ja tontilla riittäisi tekemistä (toki molemmissa), kunhan olisi niitä voimia sekä auttavia käsiä. Puuttuu myös se kaikkein tärkein maksuväline, näinä yhä huonontuvina maailman aikoina. Toisaalta päämme päällä on pankin omistama katto ja ainakin toistaiseksi on vielä ruokaakin riittänyt. 

No, tähän maailman aikaan ei enää muuta riittäisikään, kuin jatkuvaa valittamista - joten se siitä arjestamme!

Niin, on se surukin muuttanut muotoaan, vaikka en koskaan kuvitellut sen omalla kohdallani toteutuvan - olin niin pohjalla monet, monet vuodet. On nämä vuodet muistiinikin iän myötä vaikuttaneet, mutta enpä olisi uskonut, että ne kaikkein syvimmät ja synkimmät ajatukset on hukkuneet ajan unholaan.

Tänään laskiessa kynttilöitä sukuhaudalla tyttäremme muistoksi, muistin yllättäen ne kaikkein synkimmät suunnitelmani vuosien takaa, jotka jäi kuitenkin toteuttamatta.

Mieleni syövereihin kaivautui muisto siitä, kuinka suunnittelin viettäväni 50-vuotissyntymäpäiväni päättämällä elämäni. Suunnittelin ja harkitsin vakavasti elämänkaareni katkaisemista syntymäpäivänäni klo 8.15 aamulla, jolloin olisin jättänyt tämän pahan maailman taakse - minuutilleen 50 vuoden kuluttua syntymästäni.

Tässä sitä kuitenkin edelleen taaperretaan yli kahdeksan vuotta myöhemmin - ailahtelevassa surussa ja ikävässä, sekä erittäin vahvassa vihassa ja katkeruudessa. - Suru on muuttanut muotoaan, mutta kaikki muu on pysynyt ennallaan.

Rakas tytär sekä ihanat lapsenlapset täällä maan päällä antavat syyn jatkaa elämää - kuolema tietää aikansa ja antaa armonsa kun sen aika on. - Surkeimmankaan ihmissielun ei tule olla itsensä tuomari - eikä pyöveli.

Sinut rakas enkelityttömme uskon tapaavani jonain päivänä jälleen.

En olisi koskaan uskonut, että vielä 12 suruvuoden jälkeen olen tässä blogia kirjoittamassa.

Yhdestoista vuosi taisi jäädä kokonaan väliin, eikä itseasiassa ole voimia kirjoittaa nytkään.

Sisälläni on paljon asiaa, jota en vaan saa ulos - sisintä nävertää ainoastaan viha ja katkeruus, jotka ei anna sijaa aidolta pohjalta mietteitäni kirjoittaa.
 

En uskonut tätä enää kirjoittavani

Tavalliselle ”kokemattomalle” ihmiselle kymmenen vuotta on pitkä aika. Meille sureville ne vuodet vastaavat kuukausia. Vuodet toisensa perään on äärimmäisen pitkiä ja raskaita – joskin ajankulu omalla tavallaan muuttaa surun muotoa.

Menneinä vuosina en uskonut, että olen tätä tekstiä enää kirjoittamassa. Kuljin vuosia ”veitsenterällä” ja uin hyvin syvissä vesissä. Ajatukset oli erittäin synkkiä, eikä pahimmassa myrskyn silmässä voinut välttyä itsetuhoisiltakaan ajatuksilta.

Tällä hetkellä tunnen itseäni kohtaan suurta vihaa siitä, että olen menettänyt kykyni säännölliseen blogin täydentämiseen. Siihen ennen niin rakkaaseen ja tärkeään tapaan keventää mieltäni, purkaa sydäntäni ja saada kaikki tunteet pintaan – ne tunteet joita en enää löydä riittävän vuolaina mistään. – Ne on nyt jäänyt kirjoittamatta edesmenneen tyttären ja hänen sisarensa syntymäpäivänä, sekä joulu- ja uudenvuodenmuistot, mutta mitä niistä jälkimmäisistä kirjoittaa, koska ei yksin ja vaimon kanssa kahden niitä viettäessä, niistä juuri ole kirjoitettavaa.

Kirjoittaminen on edelleen ääretöntä pakkopullaa, jopa tällaisena päivänä, kun tunteiden kautta kuvittelisi kaiken tulevan ulos yhtä vuolaana kuin vielä vuosia sitten. Ihmismieli on helppo tukahduttaa monella tavalla ja yksi pahimmista on tämän päivän lääketeollisuus.

Alussa tulin kirjoittaneeksi takavuosina vihaamani sanat – ”suru muuttaa muotoaan”.

Nuo sanat nosti vihani ennen äärimmäisyyksiin, joita kirotessa teki mieli viiltää ranteensa auki ja mennä raiteille makaamaan. Tuota samaa mantraa joutui lukemaan kohtalotovereiden kertomana sosiaalisessa maailmassa sekä erilaisilla blogeilla ja sururyhmissä. Nyt on uskottava, että suru muuttaa muotoaan, vaikka omasta mielestäni siihen on olemassa se sama syyllinen, joka on tehnyt kirjoittamisestani vaikeaa pakkopullaa.

Tuntuu sairaalta kirjoittaa, että kaipaan niitä seitsemää ja puolta vuotta, jotka vietin tyttären menetyksen jälkeen omassa ”vankikopissani” kotona neljän seinän sisällä. Siinä synkässä surun ja ahdistuksen puvussa oli jotenkin turvallista olla. Vaikka kyyneleet kuivuivatkin jo vuosia aiemmin, säilyi kuitenkin vielä ne tunteet, joita nyt kaipaan näihin teksteihini enemmän kun koskaan.

Pidän itseäni tällä hetkellä täysin tunteettomana paskana, koska en saa riittävästi kyyneliä ulos edes tällaisena päivänä. Toisaalta tunnen olevani juuri nyt täysin samassa tilassa, kuin tasan kymmenen vuotta sitten, kun menin shokkiin ymmärtäessäni, että olen menettänyt osan itsestäni sekä jotain äärimmäisen rakasta ja korvaamatonta lopullisesti elämästäni. Jotain sellaista, jota ei kenenkään pitäisi koskaan joutua menettämään. – Oman rakkaan lapsen, jonka tulisi olla jonain päivänä saattamassa minut viimeiselle matkalleni.

Ehkä minun pitäisi istua jälleen sohvalle, kuten tuona järkyttävänä iltana ja hakata taas itseäni kaksin käsin päähän kiroten ääneen – ”Miksi en pysty itkemään, vaikka meidän oma lapsemme on juuri kuollut”.

Via dolorosa…

Olin ajatellut, että kävelen tänään silloisen työkohteeni portilta kotiin tuon reilun kymmenen kilometrin matkan, kuten silloin kymmenen vuotta sitten ja käyn kohta kohdalta jokaisen muiston konkreettisesti uudelleen läpi, vaikka en täysin sitä silloin käyttämääni reittiä muistakaan, kun järkytyksissäni lähdin kotiin kävelemään.

Käydä reitin varrella nojaamassa toisen tyttäremme entisen asunnon seinään, käyskennellä parkkialueella tuijottamassa hänen asunnon silloiseen ikkunaan, kävellä vesistömme ylittävälle sillalle odottamaan junaa ja tuijottamaan jäätymättömään virtaan sillan alla. Yrittää muistaa, että mitä tunteita sillä hetkellä kävin läpi, koska osa niistä on täysin pimennossa. – Jatkaa siitä uudelleen läpi ne talviset puistoalueet ja pyörätiet kotikunnan puolelle, vilkaista kotikylän latoa, jonka viereen naapurini olivat pysäyttäneet auton, ottaakseen minut kyytiin, mutta kävelin ohi jotain sanoen.

Pysähtyä taas samalla peltoaukealla sijaitsevan kansanhiihtoladun viereen, jonka kohdalta poliisit minut sinä iltana tavoitti – jatkaa matkaa läpi lapsuuteni maisemien, ohittaa sen saman koulun, jota on käynyt minun lisäkseni äitini, sekä tyttäreni ja jota nyt käyvät myös lapsenlapseni. Kävellen ylittää ne tuttuakin tutummat peltoaukeat, poiketa postilaatikolla ja mennä omalle kotitontille nojaamaan pihavaraston seinään ja yrittää puristaa itsestään ulos kyyneleitä.

– En kuitenkaan toteuttanut sitä tänään ja kadun sen tekemättä jättämistä jo nyt hyvin syvästi.

Sukuhauta on jälleen kynttilöin valaistu, kuten satoja kertoja aiemmin. Talvi lumineen muistuttaa täsmälleen sitä päivää kymmenen vuotta sitten, kun saimme suru-uutisen. Muistot nousevat pintaan ja osaan olla onnellinen siitä, että sinulla rakas tyttäremme on edelleen ystäviä, jotka muistavat sinua näinä päivinä ja saan edes sitä kautta tunteet pintaan, kun katson heidän jakamiaan kuvia.

Toki sen tiedän, että et tahdo isän täällä maan päällä ikuisesti itkevän ja kärsivän – mutta ajoittain se nostaa pintaan omantunnontuskia siitä, että luulen jatkavani elämää lapsensa menettäneeksi isäksi täällä toisinaan aivan liian normaalisti.

Lähdit niin hiljaa,
että aamu vain kuuli.
Sylissään matkalle
sinut kantoi tuuli.
Mutt´ sydämiimme
läpi elämän
jätit muistosi lämpimän.

- Aki Sirkesalo

Hymyäsi, lauluasi, nauruasi ja huumorintajuasi meillä jokaisella on hirveä ikävä.

Menetyksesi kymmenentenä muistopäivänä 20.01.2021

Rakkaudella - Faija

Tammikuinen muistopäiväsi jatkaa samaa synkkää ja pimeää olemistaan yhdessä isäsi kanssa. Paha on olla, eikä se johdu pimeästä ja synkästä vuodenajasta, vaikka lumettomuudella ja pitkällä pimeydellä pyritäänkin masennusta perustelemaan.  – Itse tunnen paremmin syvimmän sisäisen hyväni ja pahani.

Tämä lumettomuus on itselleni parempi vaihtoehto kuin se järkyttävä lumimäärä, jonka alle olimme hukkua tammikuussa 2011.

Syitä pahaan olooni on monia. Suuret ja nopeat muutokset olemisenpolulla, joita riittää tuleviksi vuosiksi, mikäli olonpäiviä riittää. Jälleen pitäisi jaksaa rakentaa ja remontoida. Tässä iässä olisi parasta kun saisi vain jatkaa päivä kerrallaan olemistaan, ilman ylimääräisiä murheita. Pelkästään oman kodin ylläpidossa on riittävästi tekemistä, enää ei jaksaisi ylimääräiseen keskittyä.  – Tai olisi edes hopealusikka suussa syntynyt, että voisi tilata apua, kun omat voimat eivät enää riitä.

Mielialaan vaikuttaa myös se, että pitkäaikainen yhteistyö terapeuttini kanssa päättyi hänen äitiyslomalle jäämisen vuoksi – ja mikä pahinta, kaksi viimeistä tapaamistamme jouduttiin perumaan. Paljon jäi asioita mielenpäälle ja yhdessä aloitettuja suunnitelmia puhumatta loppuun, jotka saattaisivat olla tulevaisuuteni kannalta tärkeitä.

Suunnitelmat ovat avoinna siis edelleen, koska yksin en jaksa ponnistella niiden kanssa eteenpäin ja lisäpelkoa kerryttää myös ajatus siitä – että mitä jos en kykenekään tekemään jotain uuttaa, johon minun pitäisi kaikki voimavarani keskittää.  – Yhteydenottoa suunnitelmien etenemiseksi kuitenkin ajattelen edelleen – ainakin toistaiseksi.

Suurin pahanolontuoja on se, kun joudun sytyttämään jälleen rakkaan tyttäreni haudalle kynttilät tammikuun 20. päivä – yhdeksän vuoden takaa aina elämäni loppuun saakka.  – Yhdeksän pitkää, pitkää vuotta sinulle lukija – minulle ja perheelleni tämä menetys on yhtä vahvana muistoissa, kuin sinun murheesi yhdeksän päivän takaa.

Kurkkua puristaa ja hengitystä ahdistaa. Pelkään, että tammikuiset tuulet ovat jo ensimmäisen kynttilöistä puhaltaneet sammuksiin – mutta tulen ne sitkeästi uudelleen sytyttämään.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, aurinko heräsi jälleen pilkistämään samaan kellonaikaan, kuten yhdeksän vuotta sitten, kun aavistin kaikkein pahinta ennen kuolinviestin saantia. Tänään katsoin aurinkoa väärän talon ikkunasta.

En voi kieltää, etteikö myös ajatukseni ole olleet taas äärimmäisen synkkiä.  – Kyllä sen tunnustan, että monesti ajatukseni on harhaillut siihen suuntaan, että pääsisin täältä itsekin pois – ja vastuu kynttilöiden sytyttämisestä siirtyisi kokonaan harteiltani toisten harteille.

”Mä oon huutava ääni,
oon kaatuva puu.
Jos nyt kuulet mun huudon,
en pelkää pimeää”.

Ne jotka pitävät isääsi alati hulluna, saavat pitää. Olen antanut itselleni luvan olla hullu. Hulluudessa on etunsa, koska se karkottaa typerimmät ihmiset riittävän etäälle ja tuomasta synkkään olemiseeni enempää lisämurheita.

”Aina kun jotain häviää,
aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää,
tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää,
se mitä oli, se jää”.

Ikuisesti rakastaen – isä

Olen erittäin huonosti sopusoinnussa edelleenkin ulosantini kanssa ja siitä syystä julkaisen nämä vaivaiset lauseeni jälleen jälkikäteen.

Tulee mieleen kaksi vanhaa varista istumassa langalla - synkkänä jouluyönä. Mieli oli maassa ja äärimmäisen surullinen. Yksi raskaimmista loppuvuosista, jos näitä mitenkään voi toisiinsa verrata. Mieli elää omaa elämäänsä, jota ei vaan pysty säätelemään.

Tuntui siltä, että meiltä oli ryöstetty yhteinen joulunvietto taas kokonaan – sisaresi perheelle on järjestetty muuta ohjelmaa joulusta jouluun, vaikka viimeinkin asumme toisistamme kävelymatkan päässä.

Tuntuu väkisinkin siltä, että myös yhteinen jouluvietto on meiltä viety lopullisesti sinun mukanasi rakas tyttäremme, vaikka siinä täällä maanpäällä siihen on vaikuttamassa aivan toiset tekijät. Sitä katkeruuden määrää ei voi mitenkään piilottaa.

Uudenvuodenaatto

Onneksi saimme odottaa vuoden vaihtumista kuitenkin yhdessä sisaresi perheen kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa söimme porukalla, istuimme yhdessä telkkaria tuijotellen ja seurasimme kolmen rakkaan lapsenlapsemme uuden vuoden aattoillan odotusta.

Odotus rakettien näkemisestä on lapsille aivan yhtä tärkeää ja jännää kuin se oli meille vanhemmillekin pienenä. Aika näyttää, viedäänkö sekin pieni ilo meiltä kokonaan pois.

Joulu ja uudenvuodenaatto oli lumeton ja pimeä. Se sopii edelleenkin täysin yhteen oman mielialani kanssa. Kevättä ja kesää toki jossain määrin odottaa, mutta edelleenkin pimeässä oleminen tuntuu paljon valoisaa aikaa turvallisemmalta.  – Kevät ja kesä tietää jälleen ylimääräistä stressiä, kun tietää jo etukäteen kuinka monenlaista ylimääräistä tehtävää on odottamassa, joista pitäisi jälleen kerran selvitä.